Historia oli ehdoton lempiaineeni koulussa. Pitkästä aikaa en kuitenkin ole lukenut puhdasta historiakirjaa niin innostuneena kuin lukiessani Panu Pulman toimittamaa “Suomen romanien historia” -kirjaa (SKS 2012, julkaistu vuonna 2015 myös ruotsiksi). Tämä kirjapaksukainen pitäisi jokaisen suomalaisen lukea. Muutenkin vähemmistöjen historian pitäisi ilman muuta kuulua yleissivistykseen ihan eri lailla kuin nyt (myös saamelaisten, mutta sen aiheen säästän toiseen tekstiin).
Ahmin Pulman kirjan kannesta kanteen. Kirja vilisee vuosilukuja, historiallisia lähteitä ja niin edespäin, mutta kaikki nämä yksityiskohdat syventävät yleistä ymmärrystä. Yksi punainen lanka kirjassa on romanien ja valtaväestön yhteiselo, joka ei suinkaan ole ollut niin mustavalkoinen kun ehkä on luultu. Koko ryhmän historia ei ole identtinen, kaikki eivät olleet kiertolaisia 1950-luvulle asti. Mielenkiintoisia yksityiskohtia on loputtomiin. Itselleni uutta tietoa oli esimerkiksi se, miten suuri osa romaniväestöä tuli Karjalasta Suomen puolelle evakkoina, ilman että yhteiskunta huolehti käytännössä lainkaan. Tai että monet romaniaktivistit tulivat ensin esille lähetystyön kautta. Tai että nykyinen tyypillinen romaniasu on melko nuori, musta samettihame vakiintui vasta 1970-luvulla. Ja niin edelleen.
Koska itse en ole romani, en tietenkään voi ymmärtää miten kansa itse kokee esimerkiksi kyseisen kirjan. Se on kuitenkin ensimmäinen kerta kun romanitietoa on kerätty näin laajasti kirjankansiin ja mielestäni olisi tärkeää, että nimenomaan valtaväestö lukisi tämän. Tapakulttuurista ja puhtaussäännöistä on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, mikä auttaa ymmärtämään. Kirjoittajat ovat sekä romaneja että valtaväestön edustajia, ote on kauttaaltaan kunnioittava ja asiallinen. Ei mitään huulenheittoa tai epäasiallisuuksia. Ja kuvat ovat huikeita!
Itseäni Suomen romanien historia alkoi aikoinaan kiinnostaa erityisesti musiikin ja tanssin kautta. Panu Pulman toimittamassa kirjassa on mainio Risto Blomsterin kirjoittama luku musiikista, joka sekä kiteyttää romanien musiikin historian Suomessa että antaa eväitä aiheen laajempaan tarkasteluun. Muun muassa laulu ”Mustalaiseks’ olen syntynyt” analysoidaan perinpohjin – unkarilainen sävellys 1800-luvun lopulta, jonka romanit ovat itsekin ottaneet sen omakseen.
Kun lukee koko historian kaaren, näkee selkeästi, miten romanien musiikki nousi vasta 1960-luvulla valtajulkisuuteen ja siitä tuli myös osa aktivismia. Myös muiden maiden romanimusiikkia nostettiin esille vahvistaakseen omaa identiteettiä. Musiikista voi myös ammentaa lisätietoa Kai Åbergin ja Risto Blomsterin mainiosta kirjasta ”Suomen romanimusiikki” (SKS 2006), tieteellisesti pätevä mutta helppolukuinen. Itse kirjoitin vastikään aiheesta Finnish Music Quarterly -lehteen, artikkelin voi lukea täältä.
Suomen romanien historia -kirjan kautta tuli myös mielenkiintoisia kirjavinkkejä, joiden kautta voi jatkaa aiheeseen perehtymistä (edelleenkin on pitkä lista jatkoluettavaa). Rainer Frimanin henkilöhistoria käydään kirjassa lyhyesti läpi, mutta innostuin lukemaan myös hänen omaelämänkerrallisen kirjansa ”Miehen tie” (WSOY 2008), joka on välillä erittäinkin kriittinen selonteko siitä, minkälaista on kuulua vähemmistöön ja kuka saa puhua vähemmistön puolesta. Jacob Södermanin elämänkertakin (Heikki Saari: Jacke, Siltala 2014) piti lukea ymmärtääkseen, miksi tämä pitkän linjan poliitikko lähti niin nuorena ajamaan romanien asioita Romanien asioiden neuvottelukunnan puheenjohtaja ja teki siellä tärkeää työtä.
Ruotsissakin romanien historiaa on nostettu tänä vuonna ahkerasti esille, etenkin ”Ruotsin Martin Luther Kingin” eli Katarina Taikonin kautta. Lawen Mohtadin kirjoittama elämänkerta ”Den dag jag blir fri” (Natur & Kultur 2012) ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta enemmän huomiota herätti varmaan dokumenttielokuva Taikon (2015). Jos elokuva toden totta tarjoaa jostain henkilöstä lihaa luiden päälle, niin tässä tapauksessa. Panu Pulman kirjassakin Taikon mainitaan monta kertaa – hän ajoi voimakkaasti romaneille parempia oloja Ruotsissa 1960-luvulla ja oli myös suuri inspiraatiolähde Suomen aktiiveille (kuten Södermanille). Hänen kerrotaan olleen hyvin karismaattinen henkilö ja elokuva todella antaa siitä hienon kuvan – Taikon ja hänen joukkonsa muun muassa vierailevat johtavien poliitikkojen luona ja johtohahmo tuntuu olevan aina yhtä sanavalmis. Elokuva ei kuitenkaan sulje silmiänsä myöskään siitä, ettei vahvakaan jaksa loputtomiin.
Yksi mielenkiintoisimmista jaksoista Taikon-elokuvassa oli hänen yhteenottonsa Ivar Lo-Johanssonin kanssa. Kyseinen kirjailija oli karkeasti ilmaistuna sitä mieltä, ettei romanien oloja tarvitse parantaa, jotta he voisivat jatkaa elämistä perinteiseen tapaansa. Skansen-meininkiä siis, kiteytti Taikon – romanien pitäisi jatkaa eloaan eksoottisena ja värikkäänä vähemmistönä, jota valtaväestö voisi sitten kyyläillä kiinnostuneesti aidan takana. Entä nykyaikaiset asunnot, kansalaisoikeudet, ennen kaikkea koulutus…?
Johanssonin tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka hurja määrä eksotismia romanien historiaan kansainvälisesti ottaen liittyy. Tuliset romaninaiset, vapaa kansa, Carmen ja kumppanit, romaneista on maalattu muiden toimesta tietynlainen kuva. Realistisempaa kuvaa ja kertomusta köyhyydestä ja sorrosta on ollut vaikeampaa saada läpi. Mikko Heikinheimon kirja ”Romanit” (Mediapinta, 2015) on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys romaneista ja sitä kannattaa selailla, etenkin jos on kiinnostunut Itä-Euroopan romanien tilanteesta. Siitä Heikinheimolla on paljon mielenkiintoista ja konkreettista kerrottavaa, vaikka kirja on kokonaisuutena vähän puuduttava ja myös melko sekava.
Taide saa kirjassa aika paljon tilaa, välillä listamuodossa – romaniaiheiset elokuvat, oopperat ja niin edelleen. Onnistunein on kirjallisuusluku, jossa Heikinheimo erottaa selkeästi romanien omat kirjoitukset ja muiden heistä kirjoittamat teokset, sekä analysoi tarkemmin paria teosta. Muuten mukana on valitettavasti paljon ylimalkaista ja virheellistäkin tietoa. Flamencoluku on pitkä yhteenveto kaiken maailman teorioista, joista suuresta osasta nykytutkimus on eri mieltä. Romaneilla on toki ollut tärkeä rooli flamencon synnyssä, mutta puhtaasti romanimusiikkia sen ei katsota olevan. Itse hätkähdän jatkuvasti, kun Heikinheimo kirjoittaa ”alkuperäisestä”, ”aidosta”, ”oikeaoppisesta” (vaarallisia käsitteitä!) tai esittää hyvin epämääräisiä väitteitä. Muualla kirjassa viitataan tutkijoihin ja heidän kirjoituksiinsa, mutta tässä jatkuvasti todetaan ”joidenkin asiantuntijoiden mukaan”.
Helsinkiläisille vielä viimeinen suositus: Helsingin kaupunginkirjastosta löytyy hieno dokumenttisarja ”Suomen romanien kulttuuri ja historia” (1972–86) DVD:llä. Se avaa mukavasti silmät, etenkin uusimmat jaksot, joissa Helsingin lähiöissä asutaan edelleen majoissa ja kuljetaan hevoskärryillä. Eikä siitä ole edes pitkä aika! Hienointa tässä dokumenttisarjassa on mielestäni se, että romanien oma ääni kuuluu tekijöinä (olisiko ollut ensimmäinen kerta Suomessa tässä laajuudessa?). Käsikirjoituksessa on saatu esille kansan omaa filosofiaa, etenkin heimon tasa-arvoisuutta ja rauhanomaisuutta korostetaan, ja vapautta – ”Romani ei toista orjuuta, eikä itse alistu”. ”Luonto ei ole ostettavissa, eikä ihminen ole kauppatavaraa.”
Tove Djupsjöbacka
Musiikin muisti -dokumenttisarja / Romanien lauluperinne, mukana mm. Hilja Grönfors ja Anette Åkerlund. Suosittelen lämpimästi romanimusiikista kiinnostuneille!
http://www.kansanmusiikki.fi/musiikin-muisti-3-vahemmistojemme-lauluperinne/romanien-vokaalimusiikki
Dokumenttielokuva Eihän tämä maa minun omani ollut, ohjannut Katariina Lillqvist, pääosassa laulaja Hilja Grönfors
Hortto Kaalo: Miksi ovet ei aukene meille
Taikon-elokuvan traileri (2015)