Flamenco-ohjelmisto luokitellaan lukuisiin eri tyylilajeihin, joista on yleensä käytetty termiä palos tai estilos. Joka lajilla on tietty tahtilaji ja aksentointinsa, tietty harmonia ja melodia, tietty lyriikan teema ja tietty tunnelma. Nykyisen flamenco-ohjelmiston voisi arvioida käsittelevän noin viisikymmentä paloa.

Eri tyylilajien piirteistä on kirjoitettu vuosien varrella paljon, tässä artikkelissa esitän joitain ajatuksia tyylilajeistä yleisesti sekä niiden luokittelusta. Jos pitäisi luetella mitkä tyylilajit ovat flamencon peruspilarit, mitkä lajit mainitsisit? Jokaisella on oma listansa, ja se sisältää jo sellaisenaan vahvoja kannanottoja siitä, että tietyt lajit ovat erityisen tärkeät. Monesti tärkeys liitetään myös lajin ikään, vaikka ei ole itsestään selvää, että vanhemmat lajit olisivat automaattisesti merkittävimpiä kuin toiset.

Kaikilla paloilla on oma historiansa. Jotkut ovat jäänteitä romanien valituslauluista, toiset polveutuvat andalusialaisesta fandangosta ja sen eri muodoista. Flamenco-ohjelmistoon on otettu mukaan myös kuubalaista guajiraa tai argentiinalaista milongaa. Joskus tiedetään täsmälleen, kuka kehitti tietyn palon tai otti sen mukaan flamenco-ohjelmistoon. Moni tyylilaji käsittää lukuisia eri alalajeja, jotkut nimettynä maantieteellisesti (bulerías de Cádiz, alegrías de Córdoba), jotkut tiettyjen laulajien mukaan (tangos de Piyayo, malagueñas de El Mellizo).

Erilaisia luokittelutapoja

Paloja voidaan luokitella lukuisilla eri tavoilla, ja tapoihin kannattaa suhtautua kriittisesti, koska luokittelutapa kertoo paljon. Ricardo Molina ja Antonio Mairena jakavat klassikkokirjassaan ”Mundo y formas del cante flamenco” (1963) palot alkuperän mukaan neljään ryhmään: peruslajit (cantes básicos), niille sukua olevat tai niistä vaikutteita ottaneet lajit, andalusialaisesta fandangosta kehitetyt lajit sekä folkloresta kehitetyt lajit. Viimeisen ryhmän he jakavat vielä kolmeen alalajiin: andalusialaista alkuperää, galicialaista tai asturialaista alkuperää sekä amerikkalaista alkuperää olevat lajit. Tässä luokittelussa näkyy siis selkeästi Molinan ja Mairenan mielipide siitä, mitkä ovat flamencon ”peruslajit” (tonás, siguiriyas, soleares, tangos), ja rivien väleistä voi selkeästi lukea sen, että nämä ovat heidän mielestään ne arvokkaimmat.

Vuonna 1954 julkaistiin ensimmäinen flamencoantologia levytyksenä, ja sen jaottelu oli puolestaan täysin erilainen. Nykysilmin jaottelu tuntuu aika sekavasti eikä se jäänyt juurikaan käyttöön. Antologiassa jaotellaan laulut tanssin kera (kaikkea sevillanaksesta tientokseen), Levante-tyylit (eli kaakkois-Espanjasta tulevat lajit), malagalaiset tyylilajit, maaseudun tyylit (livianas, serranas, cantes de trilla), laulut ilman kitaraa ja lisäksi ”päälajit” (cantes matrices – caña, polo, soleá, siguiriyas ja cabales) sekä ”itsenäiset lajit” (cantes autóctonos – nanas, peteneras, marianas, alboreá).

Palot on monesti jaettu myös ”vakavuusasteen” mukaan, kuten José Carlos de Luna jo 1920-luvulla mainitsee kolme ryhmää: cante jondo tai cante grande (syvä/suuri laulu), cante intermedio (keskivakava laulu) ja cante chico (”pieni”, iloinen laulu), ja tätä ovat monet toistaneet. Nykyään tästä jaosta on kuitenkin aika lailla luovuttu, todeten ”vakavuusasteen” olevan enemmän esityksestä kiinni kuin itse tyylilajista. Esimerkiksi Camarónin tulkinta sevillanaksesta on sydäntäriipaiseva.

Neutraalimmin tyylilajit voi jakaa ryhmiin musiikillisten piirteiden mukaan, esimerkiksi tahtilajin, melodian tai harmonian mukaan. Myös esittämistavan mukaan paloja voidaan luokitella, esimerkiksi säestyksettömät laulut kulkevat monesti omana ryhmänään.

Yksi tieto johon kannattaa myös suhtautua kriittisesti on kirjoitukset siitä, mikä tyylilaji on tavallinen, harvinainen tai unohtunut, koska nämä asiat muuttuvat. Välillä tietyt tyylilajit ovat selvästi yleisempiä kuin toiset, välillä joku unohtumassa oleva harvinaisuus poimitaan uudestaan esille ja saavuttaa suosiota. Esim. 1920-luvulla cante de ida y vuelta (”meno-paluu-laulut” eli amerikkalaista alkuperää olevat laulut) olivat erityisen suosittuja, sen jälkeen ne jäivät välillä unohduksiin. Viime aikoina esimerkiksi guajiraa ja jopa vidalitaa on jälleen nähty ja kuultu enemmänkin. Lajeja, jotka ovat varsinaisen flamencon edeltäjiä ei myöskään kannata luetella yhdessä flamencon tyylilajien kanssa, niistä käytetään yleensä termiä preflamenco. Tällaisia tyylilajeja ovat esimerkiksi zarabanda, jácaras tai playeras.

Itse käytän tällä hetkellä musiikkitieteilijä Faustino Nuñezin systeemiä, jossa perusryhmiä on neljä, samat neljä kuin aikoinaan Molinalla ja Mairenallakin. Omat ryhmänsä muodostavat tonás, soleá, fandango ja tangos sekä näiden johdannaiset. Lisäksi Nuñez mainitsee omana ryhmänä folkloresta kehittyneet tyylilajit. Nuñezin piirtämissä kuvioissa nuolia kulkee villisti sinne tänne, koska vaikutteet eivät ole aina kovin yksinkertaisesti selitettävissä. Jotkut lajit seikkailevat eri ryhmien välimaastossa. Välillä kuvioissa näkyy hiukan hämmentävästi mainitsemani preflamenco, joten kannattaa lukea tärkästi myös ohjeet, mitä eri värit tarkoittavat. Nuñez on myös piirtänyt erillisiä kuvioita tyylilajien iän mukaan, josta käy ilmi, että monet tyylilajit joita pidetään nykyään flamencon peruspilareina ovat itse asiassa verrattain nuoria, esimerkiksi bulerias. Nuñezin työhön voi tutustua hänen laajalla nettisivustollaan www.flamencopolis.com (espanjankielinen).

Syntyykö enää uusia paloja?

Nämä kysymykset ovat yleisiä: Syntyykö enää uusia paloja? Voisinko minä keksiä uuden palon? Kysymyksiin on monta vastausta, mutta muistuttakoon että paloja on tähän mennessäkin keksitty yksittäisen henkilöiden toimesta, tyylilajit eivät aina ole minkään mystisen historiallisen kehityksen tuloksia. Tiedämme esimerkiksi varsin hyvin, kuka kehitti taranton ja tanssi sen ensimmäisenä, Carmen Amaya New Yorkin Carnegie Hallissa 12. tammikuuta 1942, kitaristinaan Sabicas. Joidenkin lajien perinne on siis pidempi kuin toisten.

Faustino Nuñez muistuttaa, että ollakseen palo tai tyylilaji, keksinnön pitää olla laajasti käytössä. Ei siis riitä, että yksi artisti keksii jotain uutta, sen pitäisi jäädä laajemmin käyttöön. Camaronin ja Paco de Lucían vuonna 1972 keksimä canastera on monesti mainittu uusimpana tyylilajikeksintönä, mutta sekään ei loppujen lopuksi ole jäänyt elämään.

Tarvitseeko kaikkia tyylilajeja osata?

Riippuen keneltä kysyy, saa ihan erilaisia vastauksia. Kitaristit joutuvat varmasti opettelemaan kaikista laajimman ohjelmiston, jotta voivat säestää tilanteessa kuin tilanteessa laulajia ja tanssijoita. Monet artistit mainitaan tietyn lajin mestareina, esimerkiksi tanssija El Guïto on kuuluisa soleástaan, laulaja Paco Toronjo fandangostaan. Monesti laulajat hallitsevat erityisen hyvin kotikaupungin tyylejä, eli jos haluaa tutustua cadizilaiseen alegriaan tai tanguilloon, kannattaa kuunnella sikäläisiä laulajia kuten Chano Lobatoa. Laulajista hyvin kattava ohjelmisto on esimerkiksi Carmen Linaresilla. Kaikkia lajeja kannattaa opetella ja oppimisprosessi on tärkeä. Kaikkien lajien mestariksi ei välttämättä tule.

Tove Djupsjöbacka

Artikkeli on julkaistu aiemmin Letra-lehdessä 4/2016.

Pari esimerkkiä siitä, miltä flamencon sukupuu saattaa piirroksissa näyttää – sisällöllisesti en siis itse allekirjoita näitä!

Esimerkki 1
Esimerkki 2
Esimerkki 3