Tänä syksynä tuli tehtyä keikat nro 15–22 esityksellä Décadas – flamencon voimaa (kokoonpanon nimi on nykyään Camino flamenco). Kokonaisuuden osaksi on muodostunut myös pitämäni alustus esitykseen, joka on ollut mukana noin puolet esityskerroista.

Alussa minua jännitti, kuinka pystyisin juttelemaan yleisölle esityksestä ja flamencosta juuri ennen kuin on menossa itse lavalle. Totesin aika pian, että rento jutustelu toimii minulle eräänlaisena lämmittelynä – ja lavalle on paljon mukavampi mennä, kun on kohdannut yleisön läheltä, vastannut heidän kysymyksiin, kuunnellut heidän kommenttejaan ja saanut heidät nauramaan.

Meidän esityksemme edustaa niinsanottua perinteistä flamencoa. Niinsanottua perinteistä, koska perinteistä flamencoakin on niin montaa erilaista tapaa tehdä. Itse olen päätynyt kuvailemaan flamencon kenttää tienä. Tie on melko leveä, sillä on useita keskenään erilaisia kaistoja. Sama taiteilija voi esiintyä tablaossa ja tehdä hyvinkin radikaaleja ja uudistavia teoksia eli ajaa monella eri kaistalla – niiden välillä ei ole korkeita aitoja. Flamencon tyylit eivät siis välttämättä ole selkeitä vastakohtia: perinteisempi ja uudistavampi flamenco elävät rinnakkain. Osa siitä, mikä nykyään lasketaan perinteiseksi flamencoksi on joskus ollut hyvinkin uudistavaa. Kun Vicente Escudero tanssi ensimmäistä kertaa por siguiriyas se oli avantgardea, kun Carmen Amaya ja Sabicas kehittivät taranton ja esittivät sen ensimmäistä kertaa (Carnegie Hall, NY, 1941) se oli jotain aivan uutta, niin kuin aikanaan Don Antonio Chacónin tapa esittää cañaa ja caracolesta, jotka vakiintuivat osaksi perinnettä.

Alustaessani meidän perinteen suuntaan kallellaan olevaa esitystä koen mielenkiintoiseksi esimerkiksi avata sitä työtä, joka esityksen takaa löytyy. Flamencon parissa esimerkiksi kuvaillaan monesti tanssijaa muusikkona – sehän näkyy ja kuuluu lavalla – muttei välttämättä muisteta tuoda esille tanssijan panosta myös musiikin sovittamisessa. Sen lisäksi että tanssija säveltelee rytmejä ja kokonaisia rytmiin perustuvia osuuksia hän yleensä perinteisemmässä tanssinumeronsa yleensä myös musiikin kokonaisuuden sovittamisesta.

On suuri ero sen välillä, työstääkö perinteisempää soolotanssia (baile) por siguiriyas vaiko kokonaista tanssiteosta, jolla mahdollisesti on juoni, sanoma tai ainakin joku selkeä teema, ja joka on vapaampi perinteisen flamencon kielestä ja kommunikaatiosta. Pienen lapsen vanhempana olen viime aikoina innostunut käyttämään värityskirjaa vertailukuvana. Perinteisempi flamenconumero on kuin värityskirjan sivu – ääriviivat piirrettynä, joskus hyvinkin yksityiskohtaisesti, mutta numeron voi värittää haluamallaan tavalla, vaikka käyttäen joka esityksessä hiukan eri väripalettia. Jos haluan tehdä enemmän nykyflamencoon kallellaan olevan teoksen, lähtökohtana ei olekaan välttämättä värityskirja vain puhdas valkoinen paperi, jonka voin ryhtyä täyttämään väreillä ja kuvioilla haluamallani tavalla ihan mistä suunnasta vaan.

Kun vertailen flamencoa tiehen, kuvaan liittyvät myös tien reunat ja penkereet. Moni ilmiö liittyy flamencon tiehen ja historiaan, vaikka ei olisi välttämättä osa pääväylää. Flamencon tarinaan liittyvät esimerkiksi Pähkinänsärkijän espanjalainen tanssi tai Ojos de Brujo, vaikka asettuvatkin flamencotien penkereille. Harmaa-alueet reunamaastossa ovat kiinnostavia. Opiskellessani flamencologiaa ensimmäinen käsiteltävä kysymys oli se, mitä oikein tutkimme – eikä se ollut lainkaan mikään itsestäänselvyys.

Värityskirja-metafora toimii myös vastauksena kysymykseen, jota hyvin usein kysytään – kuinka paljon esityksessä on improvisaatiota? Vastaus riippuu tietysti siitä, kuinka improvisaatio ylipäänsä määritellään. Omasta tanssistani tässä esityksessä yleensä totean, että ääriviivat ovat kyllä piirretty, kokonaisuus suunniteltu mutta väritys vaihtelee – kokonaisuuden voi treenata huolellisesti etukäteen mutta silti jättää siihen paljonkin vapautta. Jos työskentelee tablaossa, työtapa on hiukan erilainen; silloin kuvan ääriviivoja ei välttämättä ole etukäteen piirretty mutta lähdetään piirtämään kuvaa yhdessä. Pelisääntöihin kuuluu selkeä viestittely kollegoille, yllätyksille ja tietyntyyppiselle dynamiikan vaihtelulle on vähemmän tilaa.

Syyskiertueemme johdantoluennoista jäi mieleen monta hyvää kysymystä. Erityisesti jäi mieleen tämä: ”Kuinka kauan kestää, että tuon oppii?”. Erittäin hyvä kysymys. Suomen kieliopista löytyy käsitteet kokonaisobjekti ja osaobjekti. Itse puhun mieluiten oppimisesta ja flamencosta erityisesti osaobjektina eli partitiivimuodossa. Olen oppinut flamencosta 23 vuoden ajan kaikenlaista ja opettelen edelleen, se ei lopu koskaan. Sama koskee varmaan mitä tahansa kieltä – ensin opit sanomaan päivää ja kiitos, sitten opit tilaamaan kahvin, pikku hiljaa keskustelemaan tutummista aiheista. Mutta voiko minkään kielen koskaan oppia täysin? Tuskin edes omaa äidinkieltä, koska sekin muuttuu koko ajan.

Nyrkkisääntö on monesti se, että mitä näennäisesti yksinkertaisempi kysymys, sitä haasteellisempi siihen on vastata. Kuinka vanhaa flamenco on? Mistä sana flamenco tulee? Ei helppoja kysymyksiä todellakaan…

Tove Djupsjöbacka