Viime viikolla olin taas tutussa tilanteessa. Festivaali, tällä kertaa Oslossa järjestettävä Folkelarm, listalla kolmisenkymmentä esiintyjää, joista suuri osa nimistä puolituntemattomia.
Tutustuin tiiviin pakettiin esittelytekstejä ja yritin kirjoittaa jokaisen esiintyjän kohdalle avainsanan tai -sanoja, jotta yhdellä silmäyksellä hahmottaisin kenestä on kysymys. Jotkut tapaukset olivat aivan selkeitä – ”yksirivinen haitari”, ”hardangerviulu”, ”a cappella -kvintetti”. Saamelaisesiintyjät erottuivat selkeästi joukosta. ”Intimate chamber folk-music” oli suomalaisesiintyjien suosikkikuvailu, joskin se pitää hyvin paikkansa, erityisesti suomalais-amerikkalaisen Aallotar-duon kohdalla. Joskus erilaiset yhteistyökuviot auttavat muodostamaan yhtyeestä käsityksen, esimerkiksi norjalainen Sver-yhtye oli minulle ensin ”se bändi joka soitti sen yhden ruotsalaisen dancehalltyypin kanssa”.
Joidenkin esiintyjien esittelytekstit eivät käytännössä kertoneet minulle yhtikäs mitään. Osasta oli lyhennetty pois olennaisia asioita. Esimerkiksi nuori norjalaistrio Skausta todettiin epätavallisten soitinten kohtaavan omaperäisissä sovituksissa, mutta vasta kotisivujen laajemman tekstiversion kautta selvisi mitkä nämä soittimet ovat. Onneksi annoin yhtyeelle silti mahdollisuuden, erinomaista soittoa nimittäin!
Soittimet on aika selkeä tapa kiinnittää ihmisten huomio. Ollessani mukana Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Arctic Paradise Live -tapahtumissa, jossa esiteltiin suomalaista nykykansanmusiikkia kansainvälisille vieraille, huomasin että suurella osalla vieraista kantele jäi matkalta hyvin vahvasti mieleen. Kantele oli monelle uusi tuttavuus ja se esiintyi niin monessa yhtyeessä. Parin päivän jälkeen valokuvia ottaessa raikuikin uudenlainen hymyohje: ”Everybody say kantele!”. Tämän ilmiön toinen puoli on sitten liian tutut soittimet, joiden kautta on vaikea herättää huomiota. Äskettäin haastattelemani kitaristi J-P Piirainen totesi omasta soittimestaan olevan vaikea saada minkäänlaista eksotiikkaa irti – kaikki on jo tehty. ”Jos lähdet vaikkapa Sveitsiin soittamaan konserttikanteletta, pelkästään soitin herättää huomiota. Mutta kitara – olen nähnyt kädettömän miehen soittavan kitaraa varpaillaan, mitä minä enää voin tehdä herättääkseni ihmisten huomion?” (lisää aiheesta voi lukea uusimmasta Kansanmusiikki-lehdestä).
Suomi on onneksi aika pieni maa, eli muusikoista pystyy pysymään aika hyvin selvillä, vaikka heidän eri yhtyeet vaihtuvatkin tiuhaan. Jos yhtyeen nimi ei sano mitään, osaa yleensä sijoittaa sen jollain tavalla kun kuulee muusikkojen nimet. Joskus yhtyeellä ei olekaan kummempaa tarinaa tarjolla kuin että ”olemme A, B ja C ja päätimme perustaa bändin”. Lukuisat Duo Se ja Se -tyyliset kokoonpanot ovat tavallaan varmoja ratkaisuja vaikka joskus vähän tylsiä – ainakin tietää heti kenestä on kysymys. Jos yhtyeellä ei ole heti perustaessa tarinaa, kannattaa hyödyntää tarinat jotka tarttuvat matkan varrella.
Folkelarm-festivaalin jälkeen jäin miettimään juuri tätä, miten tärkeää olisi hyödyntää taiteilijoiden tarinat. Kesällä sai hyvän muistutuksen siitä, miten hyvä tarina myy. Emilia Lajusen ja Kare Eskolan pyöräilykiertue halki Suomen sai harvinaisen runsaasti mediahuomiota (ollakseen kansanmusiikkiaihe), enkä yhtään ihmettele miksi. Tarina oli vahva, ja toimittajat saattoivat poimia siitä erilaisia lähestymistapoja. Jotkut kiinnostuivat sankaritarinasta, fyysisestä puolesta, ympäristönäkökulmasta (tästä Eskola kirjoittaa osuvasti Yleisradion sivuilla). Itse haastattelin Lajusta Hufvudstadsbladetiin ja vertailin mielessäni tätä kiertuetta vanhojen pelimannien kiertolaiselämään. Opiskeluaikana litteroin Armas Launiksen matkapäiväkirjoja kenttämatkoiltaan ja ne kirjoitukset tekivät suuren vaikutuksen. Tutkija yksin korpimetsässä etsimässä oikeita polkuja ja kattoa pään päälle yöksi.
Lopulta en itse nähnyt yhtäkään Lajunen-Eskola-konserttia, mutta huhujen mukaan oltiin satsattu hienosti musiikin lisäksi juontajaosuuksiin (mikä ei tietysti yllätä, kun asialla on ammattitoimittaja Yleisradiosta). Tässä on kuitenkin tärkeä näkökulma, mistä aina vain sopii muistuttaa. Avataan musiikki kaikenkaltaisille kuulijoille aktiivisesti! Kun juontaa tai kertoo tapahtumista, on hyvä muistaa, että jotkut eivät tunne alaa ollenkaan. Yksinkertaiset jutut auttavat pääsemään irti sisäänpäinlämpiävästä vaikutelmasta – muista mainita aina ihmisten sukunimetkin, älä käytä ilmaisuja tyyliin ”hän tuskin esittelyjä kaipaa”…
Yksi hienon tarinan omaavasta taiteilijoista, joka jäi viime viikon Folkelarm-festivaalilta mieleen oli Silje Onstad Hålien – kansantanssija sekä New Yorkissa kouluttautunut ammattitanssija, sekä ensimmäinen norjalainen nainen joka on hyväksytty eliittiluokan halling-tanssijaksi! Tällainen tarina on vaikea sivuuttaa, jos on jonkinlainen mielikuva halling-kulttuurista. Halling on norjalainen kansantanssi, yleensä melkoista machoilua, virtuoottinen fyysinen suoritus. Klassinen halling-taidonnäyte on potkia alas hattu, jota pidetään seipäässä. Seivästä nostetaan pikku hiljaa aina vain ylemmäs. Ylipäänsä miesten rooli tuntui norjalaisessa kansantanssissa olevan hyvin voimakas, joten naisena roolinsa löytäminen ei ole varmaankaan helppoa. Silje Onstad Hålienin Folkelarmissakin esitetty sooloteos 101 hattar å sparke før eg døyr (101 hattua potkittavaksi ennen kuin kuolen) oli persoonallinen käyntikortti omasta prosessista, tanssillisesti erittäin monipuolinen. Erityispisteet myös muusikko Anders Löfbergille, jonka soitto, tanssi ja lavasäteily oli kerrassaan ihastuttavaa.
Onstad Hålien valittiin samana viikonloppuna myös Vuoden kansanmuusikoksi (tanssijana!), ja salillinen gaalayleisöä osoitti hänelle huomiota seisaaltaan. Norjan Radion artikkelissa luen, että hän esiintyy tulevalla viikolla Suomessa. Miten tällainen onkaan voinut mennä minulta ohi?! Avaan Tanssimania-festivaalin kotisivut ja etusivuilla komeilee norjalainen Villniss-ryhmä, jonka Silje Onstad Hålien on perustanut yhdessä säveltäjä Andreas Ljonesin kanssa. Jos en tuntisi Siljen tarinaa, en ehkä olisi kiinnostunut ryhmästä yhtä voimakkaasti. Selailen Tanssimanian esiintyjäesittelyjä, ja monet teokset näyttävät kiinnostavilta. Esiintyjänimet jättävät kuitenkin paljon kysymysmerkkejä. Ketä he olevat, mistä he tulevat? Muistakaa kertoa tarina! Jos haluamme kansanmusiikin ja kansantanssin avautuvan kelle tahansa, pitää muistaa tutustuttaa heidät aktiivisesti esiintyjäkaartiin.
Tove Djupsjöbacka
Tanssimania Tampereella 1.–4.10, ohjelma www.sottiisi.net/tanssimania
Perinteistä halling-tanssia: Hallgrim Hansegård, Norjan johtava nimi uudistavan kansantanssin kentällä, tällä kertaa perinteisissä merkeissä
Silje Onstad Hålien: 101 hattar å sparke før eg døyr – esittely