Musiikkiin kuuluu tila. Itsestäänselvyys, eikö? Mutta miten tila vaikuttaa tekijöihin? Ja yleisöön? Jos perinteistä jakoa näiden välillä ylipäänsä on.

Näihin kysymyksiin palaa säännöllisin välein. Viimeksi syyskuussa, kun Oslonmatkani ohjelmaan kuului intiimi konserttikokemus hyvinkin erikoisessa paikassa. Emanuel Vigeland Mausoleum on jo itsessään ainutlaatuinen paikka. Kuvataiteilijan itselleen rakentama ateljee kaupungin laidalla, josta sittemmin tuli hänen museonsa ja mausoleuminsa. Seiniä peittävät vaikuttavat freskot ja sisällä on pilkkopimeää, kestää siis hetki ennen kuin freskot alkavat erottumaan.

Kaiku on huikea. Meille kerrottiin, että se kestää jopa yli 20 sekuntia. (Akustisista yksityiskohdista kiinnostuneet voivat lukea esimerkiksi tämän blogikirjoituksen) Käytännössä se tarkoitti sitä, etteivät esiintyjät voineet soittaa tavallista ohjelmistoaan tai oikeastaan juurikaan mitään kappaleita. He soittivat tilaa. Tällä kertaa norjalaiset kansanmuusikot Ragnhild Furebotten ja Georg Buljo ääntelivät, soittivat viulua, busukia ja kehärumpua, joista viimeksi mainittu lähti lievästi sanottuna vaikuttava ääni.

Kokemus teki todella vaikutuksen. Juuri tätähän nykyihminen kaipaa: elämyksiä, voimakkaita tunnetiloja. Musiikkia tunkee välillä ovesta ja ikkunoista, ilman että se tuntuu yhtään missään. Itse huomaan kaipaavani yhä enemmän akustisia tilakokemuksia, merkityksellisiä hetkiä musiikin kokemiseen.

Viime kesänä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla huomasin yhä enemmän hakeutuvani tiettyyn tilaan, enemmän kuin tiettyä esiintyjää kuuntelemaan. Joskus nämä kaksi tietysti yhdistyivät – legendaarisen Huun Huur Tu -yhtyeen akustinen esiintyminen Lukion salissa oli huikea. (Onneksi ymmärsin jonottaa sisälle jo tuntia ennen…) Kuulin monelta ystävältä samanlaista palautetta, että parasta festivaaleilla oli nimen omaan akustiset esiintymiset.

Samaan aikaan äänentoisto on useimmiten itsestäänselvyys. On sähköisiä soittimia, äänekkäitä soittimia, hiljaisia soittimia. Laulajien ääni ei kaikissa genreissä kanna soitinten yli (pakko kai lisätä, ettei se tietenkään tee heistä huonompia laulajia). Monesti yhtyeen balanssi on mahdoton toteuttaa ilman äänentoistoa, efekteistä puhumattakaan. Onhan se upeaa, että pääsemme kuulemaan yhtyeissä esimerkiksi kannelta tai bassohuuliharppua.

Sielu kuitenkin lepää, jos saa tarpeeksi myös akustisia kokemuksia ja musiikkia erilaisissa tiloissa. Tämän vuoden Etnosoi!-ohjelmistossa tähän on ainakin yksi erityinen mahdollisuus, japanilaisen Atsuya Okudan vieraillessa festivaalilla toista kertaa. Konsertti vuonna 2008 oli todella pysäyttävä kokemus, joka kuljetti mielen kauas pois tunnelmalliselta Ritarihuoneelta (yksi omista suosikeistani Helsingin konserttitiloista muuten). Hocchiku-bambuhuilun ääni tulee kuin toisesta maailmasta, täyttää tilan ja tyhjentää mielen. Suosittelen! Kaikkea ei voi kokea levyltä kuunneltuna, ja Okuda kieltäytyikin pitkään levyttämästä.

Esiintyjille akustiikka on tietysti kaikki kaikessa. Erityisesti kuorojen kanssa on tullut kokeiltua vaikka minkälaisia akustiikkoja. Ranskalaisen nunnaluostarin kappeli, Oxfordin collegerakennuksen rappukäytävä, Neuschwansteinin linnan juhlasali, suomalaisen kansanopiston suihkutilat ja niin edelleen. Kuoromatkoilla on monesti enemmän sääntö kuin poikkeus kysyä joka paikassa, saako täällä laulaa. Yleensä se syventää kokemusta paikasta hyvin paljon.

Vierailu Emanuel Vigeland Mausoleumissa loppui yllättäen samantyyppisesti. Suurin osa konserttivieraista oli jo lähtenyt ulos, kun joku yhtäkkiä avasi suunsa ja alkoi päästellä ääntä. Muut seurasivat esimerkkiä, pilkkopimeässä. Oli mielenkiintoista tuntea, miten voimakkaasti tila vaikutti ääntelyratkaisuihin. Tuli kokeiltua kaikenlaisia ääniä ja ääniyhdistelmiä, mutta aina ääni vedettiin takaisin tiettyyn pohjaääneen. Soitimmeko tilaa? Vai soittiko tila meitä?

Tove Djupsjöbacka

Emanuel Vigeland Mausoleum: http://emanuelvigeland.museum.no

Etnosoi! 2015 30.10.–12.11. Koko ohjelma: www.etnosoi.fi

Videot ovat tietysti vain kalpea aavistus oikeasta kokemuksesta, mutta silti…

Suomalainen kanteletaiteilija Arja Kastinen Emanuel Vigeland Mausoleumissa kesällä 2015:

Atsuya Okuda, tällä kertaa bambumetsän äänin maustettuna: