Sami Yaffan isännöimä Sound Tracker -ohjelma on kuulunut viime vuosien ilopilkkuihin televisiossa. Ensimmäistä kautta (2014) meidän perhettä katsottiin viettäen juhlahetkeä joka viikko. Muusikkouden juurilla Serbiassa, Etiopiassa, Brasiliassa… On se mielenkiintoinen ilmiö, että perinnemusiikki on mediaseksikästä välillä – silloin kun joku katu-uskottava henkilö kuten rocklegenda Sami Yaffa tarttuu siihen. Kerrankin kotimaisilta kanavilta tulee jotain järkevää, freesisti toteutettua substanssiosaamista. Sehän on selvä, että kaikkien kansainvälisten ruokamatkaohjelmien rinnalle tarvitaan ehdottomasti musiikkimatkaohjelma!
Parhaiten ohjelmat ovat mielestäni onnistuneet silloin kuin Sami Yaffan oma innostus loistaa läpi, ja silloin kuin päästään yllättäviin ja asiallisiin paikkoihin. Ensimmäisellä kaudella Etiopia oli itselleni yksi kohokohdista, mutta yllättäen parhaita paloja olivat myös Yhdysvaltain osuudet. New Yorkissa näyttäytyi musiikin moninaisuus ja musiikkielämän rankka arki, muualta Yhdysvalloista nähtiin monenlaista intiaaneista mariachiin ja burleskiin. Jos jutun aiheet on vähän mitä sattuu saamaan, meininki jää pakostakin pinnalliseksi, eikä kaikissa haastatteluissa välttämättä onnistu yhtä hyvin. Like Kustannuksen julkaisemat kirjat (Sound Tracker, 2014, ja Sound Tracker – Kapinamusiikin juurilla, 2015) syventävät kokemusta mukavasti, varsinkin musiikin yksityiskohdista kiinnostuneille.
Ensimmäisellä kaudella yksi jakso oli omistettu flamencolle, sitä odotin tietysti erityisen innoissani. Vähän turhan paljon oltiin mahdutettu mukaan, mutta kokonaisuutena erittäin piristävä kokonaisuus verrattuna siihen millaisena flamenco usein televisiossa esitetään (Aurinkorannan tähtösetkin kävivät flamencotunnilla… Huokaus.). Yllättävää oli ehkä se, ettei tanssista sanottu juuri mitään – tanssi jyrää toki yleensä musiikin mediassa, mutta se on myös olennainen osa muusikkojen arkea. Ja tietysti ohjelmassa esitettiin joitain asioita tosiseikkoina, vaikka ne ovat vain yksi versio kertoa flamencon historiaa – esimerkiksi se, että flamencon pyhä kolmio olisi Sevilla, Morón ja Lebrija. Flamenco-ohjelma on niitä harvoja Sound Tracker-osuuksia, jossa Sami Yaffa ei ole yrittänytkään soittaa mukana. Muuten hän on osallistunut aktiivisesti jamitteluun soitin kädessä milloin missäkin. Sekä ohjelmassa että kirjassa puhuttiin suurella kunnioituksella siitä, miten vaikeaa flamenco on ja miten taitavia muusikot. ”Ihan tykkimusaa”. ”Rytmilajit on ihan kuutamolla.”
Vaikka Sami Yaffa ei mikään journalisti olekaan, tietämystä löytyy ja kotiläksyt on tehty eli haastatteluissa päästään välillä yllättävänkin syvälle. Muusikolta muusikolle saadaan suora yhteys, ja kun hän on aidosti innostunut jostain, se todella näkyy. Toisella kaudella mainittakoon esimerkiksi turkkilainen BaBa ZuLa, joka sai koko tekijäporukkaan varsinaiseen nirvanaan. Muuten toisella kaudella meno tuntui osittain tasaisemmalta – oma tyyli oli löytynyt – osittain epätasaisemmalta. Aina ohjelmat eivät muodostaneet harmonista kokonaisuutta vain olivat melkoisia tilkkutäkkejä. Voimakkaat persoonat erottuivat aina joukosta, kuten turkkilainen rocklaulaja-imaami Ahmed Muhsin ja Jamaikan legendaarinen Earl Chinna Smith.
Joskus sillisalaattikin on vaikuttava. Indonesian Java-osuus antoi selkeän kuvan, että maahan oli lähdetty ja sieltä oli sattumalta löydetty todella erikoisia tyyppejä. Viidakossa soittanut Karinding Attack ja paikallisista kummitustarinoista ammentava Ghost jäivät mieleen (bändihaamu!!), samoin kuin selkeitä aikamatkoja menneisiin vuosikymmeniin tekevät bändit. Verrattuna ensimmäiseen kauteen kieliongelmia oli enemmän. Kun yhteistä kieltä ei ole, kontaktista tulee väkisinkin jäykempi, eikä dialogia oikein synny vaikkapa intialaisen käärmeenlumoajan kanssa.
Jos on kiinnostunut kurkistamaan kulissien taakse, kannattaa lukea myös molemmat Sound Tracker -kirjat. Ne antavat mielenkiintoisen kuvan siitä, mitä tällaisen sarjan tekeminen parhaimmillaan tai pahimmillaan on. Jos ensimmäinen kirja sukeltaa syvemmälle itse musiikeissa, artisteissa ja ilmiöissä, toinen kirja antaa aika raa’an kuvan siitä, minkälaista on tehdä tällaista televisiosarjaa. Sitä lukiessa nousi esille kaikenlaista, joka selittää osittain myös joidenkin jaksojen tilkkutäkkimäisyyden. Jos olosuhteet ovat hankalat, joutuu kuvaamaan sitä sun tätä, vaikka se olisikin kaukana toiveista ja suunnitelmista.
Niinsanotun fikserin rooli korostuu yhä entisestään toisessa kirjassa. Etenkin Balilla tiimillä näyttää olleen tuuria, siellä on päästy heti asian ytimeen ja jopa lavastamaan uniikin Kecak-kohtauksen keskelle metsää. Kirjassa kerrotaan kaikista matkan vastoinkäymisistä avoimesti – ei saada haastatteluja, ei saada kuvauslupia, gangsterit uhkailee, liikennekaaos, kuvakortti loppuu kesken elämän parasta keikkaa… Maliin ei päästy ollenkaan poliittisesti epävakaan tilanteen takia ja Senegal näyttää olleen murheenkryyni. Senegalin suhteen kirjassa päädytään myös analysoimaan muusikon ja näkyvyyden roolia aivan erilaisessa yhteiskunnassa, josta promo-käsite näyttää puuttuvan kokonaan. Ja aina sama vastaus: ”No stress”. Kirjat kannattaa lukea etenkin tällaisten tarinoiden takia, niiden avulla voi ymmärtää erilaisia asioita kuin esimerkiksi maailmanmusiikkitietokirjasta. Se, että kaikki on subjektiviisesti väritettyä käännetään tavallaan voitoksi.
Maailmassa on vaikka kuinka paljon kolkkia näkemättä, joten toivottavasti Sound Tracker jatkaa matkaansa! Itselläni olisi kuitenkin seuraavanlainen ehdotus: nyt kun maailmaa on jonkin verran nähty, Sound Tracker-konseptilla voisi tehdä tuotantokauden myös Suomesta. Täältä löytyy nimittäin niin paljon mielenkiintoista muusikkoutta, ettei eksotiikkaa tarvitse aina hakea ulkomailtakaan. Monia tekijöitä ei näe paljonkaan suomalaisessa mediassa, iloisena poikkeuksena esimerkiksi suomibhangrayhtye Shavan taival UMK-kilpailussa (2015). YLE Teeman asiallisesta Etno is happening -sarjasta on jo kulunut kuusi vuotta. Sami Yaffalla löytyy niin paljon katu-uskottavuutta ja hyvää muusikolta muusikolle -juttuja että suomalaisetkin saattaisivat kiinnostua eri lailla maamme omista musiikintekijöistä – ja ainakin oppia uutta, aivan kuten Sound Trackerin matkassa ulkomailla.
Omalla listallani olisi ainakin haitarin uusiin ulottuvuuksiin nostanut Antti Paalanen, meditatiivista kantelesoittoa vaaliva Arja Kastinen, jouhikkoshamaani Pekko Käppi, mestaripelimanni Heikki Lahti, joikutaiteilija Wimme Saari, shamaaniviulisti Tuomas Rounakari (johan näitä shamaanimuusikkoja muuten riittää), karismaattinen kansanlaulaja Karoliina Kantelinen, romanilaulujen upea tulkitsija Hilja Grönfors… Pekka Kuusistolta riittää juttua vaikka kuinka laajalta skaalalta, kuten Palefacellakin. Heikki Laitisen viisaita sanoja tarvitaan aina.
Kansainvälisen taustan omaavia muusikkoja soisi Suomessa nostettavan esille paljon enemmän – kuinka moni suomalainen on kuullut kanteleen hurahtaneesta tansanialaisesta herrasta nimeltä Arnold Chiwalalasta, tai on tietoinen siitä miten merkittäviä senegalilaismuusikkoja Suomessa asuu? Soitinrakentajista Sami Yaffa on yleensä kovin innostunut, joten miten olisi käynti soitinrakentajamestari Rauno Niemisen luona? Jyväskylän Palokasta löytyy kantelemuseo, jonka johtaja Kari Dahlblomilla riittää juttua ja näkemystä. Ammattimuusikoiden lisäksi on monenlaisia musiikin harrastusilmiöitä jotka jäävät näyttämättä televisioyleisölle: Suomessa harrastetaan tosissaan kurkkulaulua, balalaikansoittoa ja vaikka mitä kaikkea, puhumattakaan tanssilajeista.
Suomessakin riittää eksotiikkaa, joten miten olisi, Sound Tracker? Tervetuloa Suomeen!
Sound Tracker netissä: http://yle.fi/aihe/musiikki/sound-tracker