Taas on tullut seurattua Voice of Finland -kilpailua alusta loppuun, tänään koittaa finaali. Viides tuotantokausi on ollut ihan mielenkiintoinen, vaikka kuviot alkavatkin olla tutut. Jostain niitä kuitenkin aina vain tulee, uusia lahjakkaita tekijöitä.
Genrekirjo on ollut tänä vuonna miellyttävä, mukaan on mahtunut puhdasta jazzosaamista (Alex Ikonen), kunnon soul mama -meininkiä (Alisa Manninen), caliente latinomusaa (Yamila Espinosa)… Itse olen mieltynyt erityisesti parin äänen soundiin: finalisti Suvi Åkerman muistuttaa power-äänellään jopa Amy Winehousea, ja semifinaaliin yltänyt Tuomas Junnikkala on harvinainen luonnonraspiääni. Myös semifinalisti Anna Karlsson yllätti kansainvälisen nykyaikaisella soundillaan. Näitä massasta erottuvia persoonallisia ääniä soisi kuulevan kisassa enemmänkin. Jos kilpailun nimi on Voice of Finland, soisi voittajan olevan nimen omaan sellainen, jonka tunnistaa heti kun hänet kuulee.
Taso on ollut ilahduttavan kova, välillä on kyllä jouduttu tekemään suurta vääryyttä pudottaessaan superlahjakkaita laulajia jo varhain. Battle-jaksoissa on ollut tapana laittaa kovimmat laulajat vastakkain, mikä tietysti takaa hyvän show’n mutta myös pudottaa jopa voittajaehdokkaita turhan varhain. Yksi kaappaus per tähtivalmentaja ei tässä vaiheessa riitä. Itseäni ärsytti uusi kaappaussysteemi Knockout-jaksoissa. Toki saimme pitää pari hienoa laulajaa kilpailussa, kun jokainen tähtivalmentaja sai valita pudonneista yhden, mutta samalla kolmen laulajan kesken valitseminen on liian suppeaa. Mitä jos kukaan niistä ei sykähdytä ihan tosissaan…?
Tänä vuonna itseäni on mietityttänyt myös ammattilaisuuden ja nuoren raa’an lahjakkuuden suhde tällaisessa kilpailussa. Molempia on kulkenut mukana ihan loppumetreille asti, mutta monesti nuori lahjakkuus meinaa saada ammattilaisesta yliotteen. Se on ymmärrettävää monella tavoin. Yleisökin haluaa nähdä matkan ja kehittymisen, haluaa Tuhkimotarinoita kuten tänä vuonna esimerkiksi Lilja Tzoulas, täysin kokematon ja kilpailun aikana huimasti kehittynyt. Myös tähtivalmentajat ovat varmasti mielissään siitä, että heillä on mahdollisuus löytää todellinen kätketty helmi ja auttaa häntä eteenpäin. Aina heillä ei ole ammattilaulajille niin paljon sanottavaa (poikkeuksiakin tietysti on). Varsinkin näitä asioita ajatellen Casino Helsingin show-palkinto on hyvä lisä tähän kilpailuun. Sekä viime vuonna että tänä vuonna se meni ilman muuta oikeaan osoitteeseen – Jennie Storbacka ja Ilari Hämäläinen ovat vahvaan näyttämöllisyyteen tottuneita monipuolisia ammattilaisia.
Tuntuu siltä, että pop-rocklaulajan ammattimaisuus on edelleen suhteellisen uutta, eikä aina tiedetä miten siihen pitäisi suhtautua. Tiettyä itseoppineisuuden ja autotallista suoraan tulemisen romantisointia on edelleen liikkeellä. Tähtivalmentajatkin välillä sortuvat puhumaan siitä miten on niin mieletön tekniikka …mutta. Mutta tulkinnassa olisi toivomisen varaa. Mutta tahdotaan enemmän rosoisuutta ja niin edelleen. Kyllä tekniikan pitäisi myös pystyä palvelemaan tulkintaa, eikä ammattimaista tekniikkaa tarvitsisi aina erityisesti mainita, sehän palvelee laulua. Semifinaalissa keskustelua herätti varmaan eniten supertaitavan Suhyun Kimin putoaminen. Ymmärrän hyvin tähtivalmentajien puheet teknisyydestä ja tietynlaisesta kylmyydestä, vaikka minua hänen laulunsa miellytti. Suurempana ongelmana hänen tapauksessaan näin biisivalinnat, kaikki niin suuria kappaleita, mutta niin kuluneita. Olisin halunnut kuulla häneltä omaperäisen tulkinnan jostain tuntemattomammasta kappaleesta, eikä huipputulkintoja superhiteistä.
Uran jatkumisen kannalta pääosassa ovat kuitenkin ne biisit. Oman uran luominen ei ole karaokea ja covereita, vain ratkaisevaa on hyvien biisien saaminen ja tulkitseminen. Ensimmäiseltä tuotantokaudelta alalle jäi voimakkaimmin Jesse Kaikuranta, joka jo finaalissa sai selvästi oikean biisin esitettäväkseen. Semifinaalissa en kyllä ollut kovinkaan innostunut hänen eikä viime vuoden voittajan Miia Kososenkaan kappaleista. Entisistä kilpailijoista uusia sinkkuja ovat viime aikoina julkaisseet myös Jennie Von Storbacka ja toiselta kaudelta tuttu Ike. Nähtäväksi jää, kuka on tullut jäädäkseen.
Tällä tuotantokaudella kilpailijat kävivät ammattilaisten kanssa biisileirillä jo melko varhain. Kolme kilpailijaa per joukkue pääsivät tekemään omia biisiaihioitaan joita jo nähtiin lähetyksessäkin – hyvä lisä ohjelmaan. Samalla päästiin myös vähän enemmän musiikkibisneksen iholle. Ensimmäisiltä tuotantokausilta olen jäänyt kaipaamaan erityisesti kilpailijoiden keskusteluja tähtivalmentajien kanssa – silloin katsojakin sai ajatuksia siitä, mitä kaikkea populaarimusiikin ammattitekemiseen kuuluu. Tänä vuonna sentyyppistä sisältöä on ollut niukasti. Virkistävä poikkeus oli Redraman keskustelu kilpailija Ville Niskasen kanssa siitä, miten studiolaulajan tontti eroaa livelaulajasta (keskittyy yhden säkeistön täydellisyyteen, ei niinkään pidempään kaareen ja tarinankerrontaan). Katsojani opin siinä jotain uutta, ja sentyyppistä asiaa soisi tämäntyyppisessä ohjelmassa olevan enemmänkin.
Haluan vielä mainita yhden ilmiön, joka on koko tämän kilpailuformaatin olemassaolon aikana ollut erittäin hieno asia. Voice of Finlandissa on nähty ilahduttavan suuri osuus uussuomalaisia osallistujia. Tänä vuonna juuria oli muun muassa Koreassa, Espanjassa, Venäjällä, huikean rohkeita ihmisiä kuten lentävä laulaja Mitra Matouf. On todella hienoa, että nämä laulajat pääsevät esille ja saavat näkyvyyttä täällä. Erilaisia luonteita tarvitaan! Samalla Suomesta tulee värikkäämpi paikka. Tämän vuoden ilopilkkuja oli espanjalainen Daniel Sanz, viime vuonna italialainen Paolo Ribaldini. Parhaimmillaan maailmankuva samalla avartuu – mieleeni jäi Alisa Mannisen kommentti siitä miten tataarin kielessä ei voi sanoa kulkevansa taaksepäin. On vain sana eteenpäin!
Onnea siis tässä vaiheessa finalisteille ja kaikille ohjelmassa menestyneille. Tähtivalmentajista haluan nostaa hattua etenkin Tarja Turuselle, joka perusteellisesti koulutettuna laulajana on tässä ohjelmassa täysin oikealla paikalla. Redrama jaksaa aina myös ilahduttaa älykkäästi muotoillulla ja rohkeallakin palautteella.
Tove Djupsjöbacka
Oma suosikkikappaleeni tältä kaudelta: Suvi Åkerman ja Feeling Good
http://www.ruutu.fi/video/2541703