Pääsiäinen lähestyy ja passioita saa kohta ahmia mielin määrin – Bachin Matteus- ja Johannespassio ovat omat suosikkini. Passioformaattia diggaaville minulla on kuitenkin myös hiukan toisenlainen suositus: suuntakaa Helsingin Svenska Teaterniin ja nähkää esitys nimeltä Ingvar, ennen kuin on liian myöhäistä!

Ikean perustajasta Ingvar Kampradista kertova teosta on markkinoitu aikalaissatiirina, jossa niin kuva ruotsalaisuudesta kuin Ikeasta itsestään saavat kyytiä. (Muistatteko vielä ajan ennen Ikeaa…?) Teos seuraa Ingvarin elämää ja Ikean menestysformaatin kehittämistä. Kappas, jokuhan on todellakin keksinyt kaiken tämän – että varasto on osa kauppaa, että samassa paikassa voi syödä lihapullia ja niin edelleen.

Minulle Ingvar on kuitenkin ennen kaikkea passio, ja nautin suunnattomasti tästä muodosta tässä yllättävässä yhteydessä. Muodon valinta on suorastaan nerokas! Jos tuntee pääsiäispassioiden peruspiirteet, ne löytyvät täältä kaikki – on resitoivat evangelistat, tunteikkaat aariat (jotka lauletaan välillä polvilla seisten), laulua yksi yhteen seuraava continuosoitto (tällä kertaa harmoonilla)… Musiikillinen kierous on se, että kaikki kadenssit jätetään kesken, resitatiivin päättävä ele jää joka kerta ilman päätöstä.

Myös tarina on rakennettu passion tarinan mukaan – rohkeaa ja täysin röyhkeää! Varmaan joku kristitty saattaa loukkaantua siitä, että kapitalistin tarina rinnastetaan Jeesukseen, mutta omasta mielestäni sekin on herkkua. Satiiri ja ironia ovat koko ajan vahvasti läsnä. Ingvar kerää ympärilleen opetuslapset, jotka uskovat kapitalismiin. On uskonpuutetta, petosta, Juudassuukko, ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus. Kyllä vain! Melko rohkea tarina käsitellä suuryrityksen perustajan tarinaa, joka voisi myös jäädä kiiltokuvaksi. Raamatulliset viittaukset kalusteiden nimeämisessä on ehkä jo turhan osoittelevaa.

Ingvar Kampradia ylistetään pelastajanamme, samaan aikaan häntä ei päästetä helpolla. Kaikki kaivetaan kaapeista, fascistimenneisyys, veropakolaisuus ja puolalainen halpatyövoima. Ruotsalaisuus saa jonkun verran kyytiä samalla, mutta minulle juuri se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, kyllä kapitalismi oli paljon olennaisempi aihe kuin leikittely kansallispuvuilla ja viikinkikypärillä. Riikinruotsalaisen aksentin käyttö välillä oli myös mielestäni ihan turhaa.

Toinen erittäin merkittävä seikka Ingvarissa on se, että se on läpilaulettu ja orkesterin virkaa hoitavat ainoastaan Veera Railio (viulu) ja Henrik Wikström (harmooni), jotka esiintyvät aktiivisesti joukon jatkeena näyttämöllä. Läpilaulettu, kyllä vain! Ainuttakaan puhuttua sanaa ei ole. Orkesterin puuttuminen tarkoittaa, että laulajat kantavat uskomattoman suuren vastuun kokonaisuudesta yksin. Seitsemän laulavan näyttelijän ensemble laulaa a cappellana upeasti, säestäen välillä itseään tanssiaskelilla tai taputuksilla. Harmooni on soittimena sopiva rajanylittäjä passiomusiikista rempseään tanhusäestykseen.

Lavalle on saatu edustava valikoima suomenruotsalaista laulavaa näyttelijää. Emma Klingenberg on se klassinen musikaalitaituri, joka sai kontolleen myös kulningin, ruotsalaisen kansanlaulutekniikan. Se tosin oli tässä yhteydessä melko varovainen, eikä mikitettynä siihen saa ihan samaa tuntuu-luissa-ja-ytimissä-efektia kuin akustisena. Amanda Löfman ja Anna Hultin pärjäsivät myös loistavasti, vaikka Löfmanille oli välillä annettu turhan matalaa laulettavaa, hänelläkin on erittäin laaja ääniala ja varma, monipuolinen laulutekniikka. Hultinin laulussa oli välillä pientä puskemista, voimaa riitti ehkä hiukan liikaakin.

Miehet toivat lauluosuuksiin enemmän karakteerejä kuin perinteistä musikaalilaulua. Maanmainio Simon Häger pärjäisi toki missä tahansa musikaalissakin, mutta tällä kertaa hän löi pöytään enemmän näyttelijä-laulamista, jossa teksti ja ilmaisu ovat kaikken tärkeimpiä, ja kauniin laulusoinnin voi hyvin uhrata välillä ilmaisun alttarille. Max Forsman osoittautui kameleontiksi, jonka lauluosuudet tulivat välillä kuin eri ihmisten suusta (piipittelijästä mörisijään). Niklas Häggblom oli varma trubaduuriote, ja Marcus Groth oli oiva valinta päärooliin, vaikka hän laulajana oli vähän eri tasoa kuin muut, se sopi tähän asetelmaan..

Kaiken kaikkiaan Ingvar on ensemblen taidonnäyte. Tilannetta voisi verrata siihen, että lauluyhtye tekisi omin päin kokonaisen musikaalin! Eikä tässä tietenkään ainoastaan lauleta, vain koko esiintyminen on vauhdikasta ja viimeisen päälle tarkasti ohjattua – jokainen ele, ilme, siirtymä on yksityiskohtaisesti harkittu, ja silti irroitteluakin riittää.

Käsikirjoituksesta vastaavat Erik Gedeon ja Klas Abrahamsson, ja samainen Gedeon on myös sekä ohjaaja että musiikin tekijä. Musiikillisesti tyyli on sekoitus ruotsalaista kansanmusiikia ja barokkiaffekteja eli paljon korvalle tuttua. Varsinkin ensimmäisessä näytöksissä suurin osa lauluista asettuu kansantanssin rytmeihin – on polskaa, sottiisia, masurkkaa ja niin edelleen. Toisessa näytöksessä lainataan myös hiukan populaarimpia musiikkityylejä. Etenkin traagisina hetkinä musiikki kumartaa Bachin passioille. Barokin ja kansanmusiikin käyttö sulautuu mainiosti toisissaan, kuuluuhan kansanlaulukulttuuriin olennaisena osana niinsanotut kansankoraalit, ja barokin perintöä vai kuulla pelimanniohjelmistossa.

Ingvar-teoksen tyyli käyttää musiikkia muistuttaa revyy- ja kuplettikulttuuria, jolloin tuttuihin melodioihin sepitetään uudet sanat. Se, että tyyli ja osittain melodiatkin tuntuvat tutulta ei tarkoita ettäkö musiikki olisi jotenkin toisluokkaista pastissia. Se edustaa vain hiukan eri ajankuvaa kuin romantiikan taiteilijaneromyytti, jonka mukaan kaiken musiikin pitäisi olla omaperäistä. Ennen romantiikkaa käytäntö oli juuri tämä, uuden musiikin luomisen sijasta tehtiin musiikkia tiettyjen kaavojen mukaan, mikä vaatii paljon luovuutta sekin.

Suomenkielisille on tarjolla tekstityslaitteita, ja sanoista on kyllä syytä ottaa selvää! Ne ovat lähes kauttaaltaan nasevasti ja hauskasti riimiteltyjä. (Ruotsinkielisenä en tietenkään käyttänyt tekstityslaitetta, joten valitettavasti en osaa sanoa minkätyylinen käännös on tarjolla.) Pörssinoteeraukset, korot ja solvenssi taipuu varsin hyvin hauskaksi tekstiksi, mutta itse repesin kyllä etenkin suorille Raamattu/passiolainauksille: ”Och bitterligen grät då Ingvar”… Näyttelijät pitävät myös hienosti huolen siitä, että sanoista saa selvää.

Tove Djupsjöbacka

Viimeiset esitykset 7.–8. sekä 18.–19.4.2017. http://svenskateatern.fi/sv/repertoar/ingvar_/