Helsingissä 24.3. allekirjoittanella oli mielenkiintoinen tilaisuus mennä katsomaan flamencoon liittyvää suomalais-espanjalaista kokoonpanoa, josta en tiennyt etukäteen oikein mitään. Tiedotuksessa kerrottiin kitaristi David Heredian viehtymyksestä pohjoismaiseen, kuulaaseen jazz-sointiin ja ajatuksesta sovittaa pohjoismaiset sävyt espanjalaisen flamencon sävelkieleen. Heredia ja tanssija Carolina Morales kuuluvat kuulemma Granadan flamenco-tähtikaartiin, mikä tuntui melkoiselta ylilyönniltä.

Minua kiinnosti ennen kaikkea nähdä, mitä kolme hyvää suomalaismuusikkoa saa aikaiseksi kohdatessaan flamencon. Pekka Saarikorpi, Kalle Katz ja Mirella Pendolin-Katz hoitivat homman komeasti kotiin. Heidän muusikkoutensa on jo sellaisella tasolla, että löytyy kommunikaatiotaitoja ja osaamista lähteä mukaan vaikka mihin. Kalle Katzin taidokas soitto ja lämmin ilmaisu oli hienoa kuultavaa, nähtävästi ei tarvinnut kuin pari selkeätä asteikkoa ja addb9-sointua saadakseen siihen vähän flamencomausteita. Mirella Pendolin-Katzilla on kaunis ja ilmaisuvoimainen ääni, joka taipuu niin tunteikkaaseen ääntelyyn kuin iloisempaan scat-lauluun. Pekka Saarikorpi on ennestään iskostunut mieleeni etenkin osaamisestaan vaativan Pekingoopperan puitteissa. Hän vakuutti nytkin taidoillaan, mutta ennen kaikkea kokonaisvaltaisella heittäytymisellään. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt perkussionistin olevan lavalla niin fyysisesti läsnä, välillä liikkuen ympäri lavaa soittimien kanssa tai ilman, soittaen bodypercussionia ja jalkojaan. Loppujamittelussa hän ei mitenkään jäänyt flamencotanssijan jalkoihin, päinvastoin.

Illan teema oli siis näiden kolmen muusikon kohtaaminen flamencon kanssa, ja se herätti aika paljon ajatuksia. Muistan kerran kysyneeni säveltäjä Eero Hämeenniemeltä, miten improvisaation taitoa voidaan ylipäänsä mitata, voiko sanoa että joku improvisoi paremmin kuin joku toinen? Hän totesi epäröimättä, että onhan joidenkin ihmisten kanssa helpompi käydä keskustelua kuin toisten. Sama koskee muusikkojen kohtaamisia. Nyt suomalaiset olivat selvästi kiinnostuneita espanjalaisten kollegojensa tekemisistä, ”ihailtiin niitä suunnattomasti” sanoi Pendolin-Katz kertoessaan miten he olivat tutustuneet Granadassa. Suomalaisosapuolilla riitti taitoja sukeltaa toiseen maailmaan tyylikkäällä tavalla. Espanjalaiset osapuolet eivät samalla tavalla avautuneet suomalaisille.

Pitää muistaa, että flamenco on todella monimutkainen musiikin- ja tanssinlaji. Mainioissa Soundtracker-ohjelmissa flamenco-jakso taisi olla se ainoa, jossa päähenkilö Sami Yaffa ei edes yrittänyt lähteä mukaan jamittelemaan (lue vanhempi blogikirjoitukseni Soundtrackerista). Pitää siis aina miettiä tarkasti, mitä kannattaa yrittää. Kokemukseni mukaan monet ammattiperkussionistit kyllä soittavat yleensä flamencoa melkoisen sujuvasti, niin kauan kun heille ei ala luettelemaan numeroita (eli neuvoa miten tämä musiikki pitäisi laskea), tai yritä saada heitä pysähtymään tiettyyn kohtaan (”ja sit lopetetaan kymppiin” – ??).

Vaatii aikaa päästä kiinni erityisesti musiikin ja tanssin vuoropuheluun. Nytkin kävi monessa kohtaa niin, että flamencokitara jäi tanssiosuuksissa vähän yksinäiseksi. Laulun suhteen ratkaisut olivat mielestäni ihan tyylikkäitä: Pendolin-Katz ei yrittänyt olla flamencolaulaja vain suurin osa illasta hän äänteli  sanattomasti ja ilmaisi itseään omalla tyylillään. Vasta lopussa oli myös parin säkeistön verran flamencolaulua. Ääni soi kauniisti myös flamencossa, eikä tulkintaa tarvitse yhtään liiotella. Melodiat olivat hallussa, rytmit vielä vähän hakusessa. Kannattaisi varmaan kokeilla esimerkiksi farrucan laulamista, jotta ääni saisi levätä ylväämpänä. Sen svengi on myös selkeämpi kuin esimerkiksi buleriaksessa.

Kokonaisuuden osalta ihmettelin kuitenkin, missä oli vuorovaikutus? Ehkä ei ollutkaan tarkoitus, että espanjalaiset inspiroituisivat suomalaisista kollegoistaan? Sitä nimittäin odotin, esimerkiksi Mirella Pendolin-Katzin laulua flamencokitaran säestyksellä tai vastaavaa yhteistyötä. Nyt espanjalaiset vetivät omaa juttuaan ja suomalaiset seurasivat ihaillen perässä. Lähemmäs kaksisuuntaista yhteistyötä päästiin farrucassa, johon tuotiin swing- ja humppa-meininkiä ja oltiin edes hetken muissa maailmoissa kuin flamencossa.

Flamenco vie monesti mennessään ja inspiroi, oli se sitten minkä tasoista tahansa. Flamencokentän sisällä on kuitenkin selkeitä tasoeroja ihan niin kuin missä tahansa taiteenlajissa – tähdet ovat tähtiä, ja huiput kyllä erottuvat. Tämänkertaiset granadalaiset vieraat olivat taiteilijoina keskitasoa, hyviä perustyöläisiä muttei sen enempää. David Heredian kitarasointi oli rujo ja halvankuuloinen, meininkiä ja rytmiä toki riitti, muttei rauhaa eikä taiteellista sisältöä. Taiteellinen sisältö on tietysti aika raju termi – tarkoitan sillä musiikin ydintä, varsinaista pihviä. Mielenkiintoinen musiikkihetki ei mielestäni koostu siitä, että jamitellaan paria sointua tai yhtä riffiä edestakaisin, se on vasta alkua. Flamencomusiikissa ydin ja emotionaalinen kohokohta on laulu, kitarasoitossa falsetat (melodiaosuudet). Ymmärrän, että innostutaan jamittelemaan peruskadensseja, mutta ne ovat vasta flamencon aakkoset, joiden pohjalle rakennetaan varsinaiset tyylilajit ja kappaleet. Eniten sisältöä oli tällä kertaa tangoksessa, sekä falsetaa että laulusäkeistöä (espanjankielisillä sanoilla).

Flamencokenttään mahtuu paljon erilaisia tyylejä, ja ne jakavat mielipiteet. Tavallaan oli oikein piristävää nähdä taas Granadan tyyliä – andalusialaisista tyyleistä Suomessa nähdään paljon enemmän Jerezin ja Sevillan meininkiä. Aina taiteilijoiden tyylejä ei tietenkään voi niin tarkasti lokeroida, esimerkiksi tanssija Manuel Liñán on kotoisin Granadasta mutta melkoisen kaukana paikallistyylistä, lukuun ottamatta sitä että hän on mestarillisen hyvä tangoksessa, paikallisessa ykkösjamityylilajissa (kaikkialla bulerias ei ole se juttu…). Eva Yerbabuenakin on kotoisin Granadasta, mitä tyylin perusteella tuskin arvaa. Fuensanta La Moneta on mielestäni hyvä esimerkki granadalaisesta tanssijasta, jonka tyylin juuret ovat selkeästi tunnistettavissa mutta joka on kehittänyt sitä eteenpäin hyvinkin monipuoliseksi tanssijaksi.

Flamencomusiikissa ja -tanssissa Granadan tyyli perustuu aika aggressiiviseen ilmaisuun ja voimakkaasti sykkivään rytmiin. Raaka voima ja vimma ovat keskiössä verrattuna esimerkiksi Jereziin, jossa mennään yleensä svengi, soniquete edellä. Granadan tyylissä käy valitettavasti usein niin, että siitä jää nyanssit puuttumaan. Missä oli tangoksen juurevuus, soleán rauha, koputusten fraseeraukset…? Loppubuleriaksessa puuttui täysin buleriaksen eri rytmikerrostumat. Juuri ne tekevät siitä buleriaksen, joka on jotain aivan muuta kuin 6/4 jossa on aksentti joka toisella iskulla! En usko, että etenkin Saarikorvelle olisi tuottanut ongelmia löytää buleriakseen nyanssirikkaampi svengi, jos häntä olisi siihen ohjeistettu.

Tanssija Carolina Morales osasi asiansa, vaikka yleisilme jäi vähän yksitoikkoiseksi. Soleán alku oli ihan lupaava, mutta sen jälkeen siirryttiinkin suoraan buleriakseen, eikä annettu mahdollisuutta rauhalliseen ja ylvääseen tanssiin. (Rauhallisten rytmien kuten soleán ja siguiriyan käsittely on mielestäni flamencossa paljon vaikeampaa kuin nopeat svengaavat rytmit – hitaissa rytmeissä pitää levätä, niitä ei voi vain ajaa aktiivisesti eteenpäin). Moralesin vartalonkäyttö oli hyvin hallittua ja tiukkaa, mutta vähän jäykkää, hienosta syvistä taivutuksista plussaa. Koputuksissa oli voimaa mutta musiikillisesti ne olivat tasapaksuja. Farrucan swing-osuudessa Morales heräsi eloon ja reagoi selvästi muusikkojen irroitteluun. Paljasjalkaimprovisaatio oli ilahduttava, monet flamencotanssijat eivät uskaltaisi lähteä vastaavaan mukaan. Silti se jäi vielä aika kokeiluasteelle.

Musiikillisen kohtaamisen mielenkiintoisinta antia tällä kertaa oli väliajan jälkeen nähty kolmen miehen free-jamittelu-irroittelu. Vaikka siinäkin David Heredia tuntui olevan keskipisteenä muiden seuratessa, hän sentään näytti hakevan jotain uutta ja kokeellisempaa. Tällä kertaa kokeilu perustui etenkin sointiin ja säröön, mikä on jo itsessään aika suuri askel flamencoperinteen ulkopuolelle. Joten miksipä ei, tästä voisi syntyä jotain! Mutta jälleen pyrkisin löytämään jonkunlaisen ytimen keitokseen. Suomalaisessa kansanmusiikissa puhutaan pitkän kaaren estetiikasta, jolloin kappaleet voivat olla vaikka vartin mittaisia ja juuri tällaiseen improhengailuun voidaan käyttää paljonkin aikaa – yleensä kuitenkin saavutaan siitä johonkin tai palataan välillä johonkin teemalliseen ytimeen, tai on tekstiä kerrottavana. Säröstä todettakoon vielä, että kiertoefektin tekeminen tahallaan kitaralla on tavallaan kekseliästä, mutta minussa se aiheuttaa lähinnä fyysistä tuskaa ja vimmattua pälyilyä äänimiestä kohtaan. On tuskaa, ja tuskaa – flamencolaulun tuskaa herättää jotain ihmisen sisällä, tällainen tuska vain katkaisee elämyksen.

Ilta oli siis tavallaan mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia, osa niistä pitää säästää tuleviin artikkeleihin. Lopuksi on kuitenkin vielä pakko mainita, että ainakin Suomessa tämäniltaisen kokoonpanon käyttämä nimi Flamenco nórdico on aika lailla vakiintunut jo 2000-luvun alussa tarkoittamaan yhteispohjoismaisia flamencoesityksiä vaihtelevilla kokoonpanoilla. Itsekin olen esiintynyt muutaman kerran tällä nimellä, viimeksi vuonna 2015 tanskalaisen Pepita Rohden, ruotsalaisen Emil Pernbladin ja suomalaisten Katja Lundénin ja Emilia Ahon kanssa.

Tove Djupsjöbacka