Aika moni kaveri lähti tänä viikonloppuna katsomaan Ultra Brata, bändiä joka on selkeästi tärkeä osa monen ikäluokkani edustajan elämää. Sattumalta kävi niin, että itse kävin kaksi päivää putkeen Kansallisooppera. Ohjelmistossa ei ollut mitä tahansa teoksia vaan lapsuuteni kenties suurimmat klassikot Taikahuilu ja Pähkinänsärkijä. Seurakaan ei ollut aivan mitä tahansa – ensin oma äiti, sitten oma tytär ensivierailullaan kyseisessä talossa ja ylipäänsä balettiesityksessä.

Jäin miettimään klassikkoja ja sitä, mitä lapsuudesta kantaa mukanaan. Palaanko näiden klassikkojen äärelle pelkän nostalgian vuoksi vai onko suhteeni niihin syvällisempi? Ainakin halusin antaa omalle lapselleni mahdollisuuden kokea jotain samantyyppistä kun mitä itse pikkutyttönä koin Pähkinänsärkijän ääressä, sadun taikaa, baletin kauneutta.

Lontoon Covent Gardenin versio Pähkinänsärkijä tuli 1980-luvulla televisiosta, ja perheessäni se saatiin lähes kokonaan VHS-nauhalle talteen. Sitä nauhaa sitten pyöriteltiin kotona lukuisia kertoja. 1980-1990-lukujen vaihteessa tutuksi tuli Kansallisbaletin versio vanhassa oopperatalossa ja 1990-luvulla olin itse mukana lapsikuorossa (tai nuorisokuorossa, joksi mieluummin halusimme tulla kutsutuksi…) uuden oopperatalon ensimmäisessä Pähkinänsärkijässä. Tänä vuonna kuvio sitten täydennettiin uuden oopperatalon toisella versiolla, Wayne Eagling ja Toer van Scheykin Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas -produktiolla.

Satutarina ja baletin peruskurssi

Pähkinänsärkijä on yleensä ohjelmistossa joulun aikaan ja kuuluu niihin teoksiin, johon uskaltaa ottaa melko pienenkin lapsen mukaan Kansallisbalettiin. Sellaisena se toimii siis tärkeänä porttina baletin maailmaan (joskin nykyajan lapselle animaatio Anniina Ballerina tuntuu olevan vielä tehokkaampi… se innosti oman lapsenikin balettitunneille). Mukana on aimo annos satua ja näyttämöllistä tarinankerrontaa (1. näytös), mutta myös klassisen baletin perusteita karakteritansseista suureen pas de deux -kohtaukseen (2. näytös). Itselleni yksi rakkaimpia numeroita on edelleen Lumihiutaleiden tanssi, ensimmäisen näytöksen päätösnumero jossa lapsikuoro on mukana. Mielenkiintoista kyllä, lähes kaikki näkemäni versiot kunnioittavat Lev Ivanovin alkuperäiskoreografiaa – ilmeisesti se on todella osunut nappiin! Taitavasti se liikuttaakin ryhmää, ja hengittää kauniisti Tsaikovskin upean musiikin kanssa.

Aikuisilla silmillä katsottuna näen edelleen teoksessa paljon hyvää ja tärkeätä. Sankarittarena ja päähenkilönä nuori tyttö, jes! Pähkinänsärkijä vastaan hiirikuningas, hyvä vastaan paha. Kansallisbaletin uudessa versiossa hiirikuningas oli saanut erityisen ison roolin – eikä pahaa voitettukaan vielä ensimmäisen näytöksen lopussa, joten tauolla lapsi vielä jännitti, miten tässä käy. Aika sekavia olivat henkilöiden läpikäymät vaihdokset – Pähkinänsärkijä, prinssi, Drosselmeierin sisarpoika, kuka nyt oli milloinkaan kyseessä… Klaaran tanssi alkuun ihastuttava tyttönen ja sitten aikuinen ballerina, ja oma lapseni ei ollenkaan hyväksynyt aikuista tanssijaa Klaaraksi. ”Klaarahan oli se tyttönen!” Pienet asiat voivat olla lapsikatsojalle hyvinkin merkityksellisiä, kuten se, että Hiirikuningas riisui loppukiitoksissa naamionsa ja näytti, että onkin ihminen.

Dramaturgisesti toinen näytös on kyllä nykysilmilläni ongelmallinen. Pas de deux on tietysti tanssiteknisesti sen kohokohta, mutta tuntuu se kyllä kieltämättä ongelmalliselta osana dramaattista kokonaisuutta, jos sen esittää niin kuin se esitettäisiin balettigaalassa – kumarrukset joka väliin, aplodit joka soolo-osuuden jälkeen, myös keskellä codaa (”Äiti, miksi sinä taputat kesken tanssin?”, lapseni moitti…). Ja karakteritanssit! Nehän kuuluivat baletin maailmaan olennaisesti siihen aikaan kun Pähkinänsärkijä tehtiin, ja kuten olen muualla kirjoittanut, esimerkiksi espanjalainen tanssi on toivottavasti inspiroinut monia tutustumaan kyseiseen kulttuuriin läheisemmin. Mutta monella tapaahan on kyse stereotyyppien toistamisesta ja divertissement-tyylisistä, lyhyistä ja irrallisista tansseista, jotka eivät johda mihinkään. Kansallisbaletin uudessa versiossa ihmettelin suuresti arabialaista tanssia vatsatanssivaikutteineen orjapiiskureineen. Sen sijaan espanjalaisessa tanssissa tykkäsin ideasta tehdä siitä escuela bolera -vaikutteisen tanssin sijasta jota, enemmän kansantanssinomainen pehmeine tossuineen.

Taikahuilun lumoa

Toinen lapsuuteni rakkaimmista teoksista on Mozartin ooppera Taikahuilu ja etenkin Savonlinnan oopperajuhlien iki-ihana, August Everdingin ohjaama versio. Siitä versiosta on vaikea päästä irti – jos suljen silmäni, näen sen edessäni: Sarastro oranssissa kaavussaan, Yön kuningatar tummansinisessä, Olavinlinnan jyrkkien portaiden yläpäässä, kuoro valkoisissa kaavuissaan, maagisesti liikkuvat puut, metsän eläimet tanssimassa ja niin edelleen. Jotenkin Savonlinnan versiossa onnistuttiin tuomaan teokseen rehellistä sadunomaisuutta ja lämpöä, unohtamatta silti vakavampia sävyjä.

Tarinahan on monella tavalla ihmeellinen. Prinssi ja prinsessa, jep, rakastuvat toisiinsa, selvä, saavat toisensa lopuksi, jepjep. Mutta heitä ympäröivät henkilöt! Ensin jotkut vaikuttavat hyviltä ja toiset pahoilta, sitten asetelma käännetään päälaelleen. Sarastron veljeskunta ja sen rituaalit (tässä kohtaa muistetaan aina mainita vapaamuurarivaikutteet), linnustaja Papageno, jonka roolissa libreton tekijä Emanuel Schikaneder itse esiintyi kantaesityksessä, viittaukset egyptilaisiin jumaliin… Oikeastaan teoksen sisältö on aivan tajuton sillisalaatti erilaisia aihioita ja myös tyylejä, Papagenon kansanomaisista viisuista Yön kuningattaren virtuoottisiin aarioihin.

Kansallisooppera esittää tällä hetkellä Berliinin Komische Operille tehtyä versiota, joka perustuu animaation ja näyttelemisen yhdistämiseen. Se on parhaimmillaan todella tehokas, etenkin kun animaatiot luovat illuusion siitä, että henkilöt lentävät tai liikkuvat valkokankaan yli. Temaattisesti teos asettuu 1900-luvun alun Saksaan ja elementtejä on myös mykkäfilmistä. Puheosuudet on korvattu mykkäfilminomaisesti valkokankaalla nähdyllä teksteillä ja librettoa on lempeästi uudistettu. Omassa päässäni soi tietysti Savonlinnan käyttämä suomennos, varmaan monella tavalla vanhanaikainen, mutta joistakin helmistä on kyllä harmi luopua (Papagenon ja Monostatoksen kohtaaminen: ”Tuo on kai itse Perkele” tai kolmen pojan mainio ”Ei kuulu meille tiedotus, oo vankka, tyyni, vaiti aina” ja niin edelleen)

Rasismia ja seksismiä

Jotkut libreton elementit ovat sellaisia, etteivät oikein kestä päivänvaloa vuonna 2017. Julma Monostatos on alunperin musta, eikä kukaan lemmi häntä, siksi hän jahtaa Paminaa – ”lempi kaikille on luotu… muttei mulle sitä suotu, muoto musta inha on” (Savonlinnan suomennos). Lapsuudessani Monostatos oli edelleen blackface-hahmo, sen esittäjä maalattiin mustaksi. Se ei taida enää olla poliittisesti korrektia. Kansallisoopperalla Monostatos on Nosferatunomainen (valkoinen) kauhuolento, mikä on mielestäni oivallinen tulkinta!

Mutta kun kerran librettoa on uudistettu mustuuden osalta, eikö teoksen toivottamalle seksismillekin voisi jo alkaa tehdä jotain? Esimerkiksi ”Vain mies voi sydäntänne johtaa, jos niin ei käy, on tapa naisen jokaisen vain ylvästellä”, laulaa Sarastro Savonlinnan suomennoksessa. Kansallisoopperan nykyisessä tuotannossa, #metoo-syksyn silmillä nähtynä tuntui siltä, että seksismi jopa korostui. Taikahuiluna alaston naiskuva, miksi ihmeessä? Sarastron upea, lohduttava ”In diesen heil’gen Hallen” -aaria oli suorastaan ahdistava, kun Paminaa katselivat ja ympäröivät veljeskunnan ukot, kenties mitä mielessään? Siitä oli kyllä lohtu kaukana.

Itselleni Kansallisoopperan Taikahuilu-tulkinta oli sikäli antoisa, että tunnen teoksen hyvin ja ihailen sitä, että tulkinta oli pitkälle viety, rehellisesti erilainen ja monen asian suhteen nokkela. Jäin kuitenkin miettimään, miten sen kokee, jos se on ensikosketus tähän teokseen. Erottuuko klassikon päälinjat todella? Ja ennen kaikkea – saako päähenkilöihin mitään otetta, kun heistä on riisuttu niin paljon ihmisyyttä ja lämpöä, tehty heistä valkokankaan edessä liikkuvia nukkehahmoja? Toisin kuin Savonlinnassa, Sarastron veljeskuntaan ei kyllä lainkaan tehnyt mieli liittyä. Lapsikatsojillehan tämä teos ei ole tehty, alkaen siitä, etteivät he välttämättä osaa lukea mykkäelokuvamaisia välitekstejä… Itse ihailin teosta taidemuotojen kohtaamisena mutta tunnetasolla se jätti aika kylmäksi. Kolme poikaa toivat oikeastaan eniten ihmisyyttä. Hienoa oli myös kuulla Kansallisoopperan Taikahuilussa nuoria laulajia – teos soveltuu erinomaisesti heidän esittelemiseen, monelle äänityypille löytyy erikokoisia rooleja.

Klassikot kestävät erilaisia tulkintoja ja on hienoa nähdä niiden siirtyvän sukupolvesta toiselle. Itse aioin kaivata pitkästä aikaa Ingmar Bergmanin elokuvaversiota Taikahuilusta. Pähkinänsärkijän suhteen taidan kaivaa esille lapsuuden Covent Garden -tulkinnan lisäksi Helgi Tomassonin San Francisco Balletille tehdyn version, joka on tallenteena näkemistäni yksi upeimmista. Ja ehkä Matthew Bournen sopivasti pähkähullun version voisi myös katsoa uudestaan… Tulkintoja riittää!

Tove Djupsjöbacka

Taikahuilu:
Otteita Savonlinnan klassikkoversiosta (kuvattu 2012):
https://www.youtube.com/watch?v=-fBGUazR6ys

Ingmar Bergman: Taikahuilu
https://www.youtube.com/watch?v=l17SQeytHN8

Pähkinänsärkijä /
Helgi Tomasson: The Nutcracker
https://www.youtube.com/watch?v=Re5xGtGUh5M

Matthew Bourne: Nutcracker!
https://www.youtube.com/watch?v=1jIeSq2FFhs