Pikku hiljaa alkaa toipua tämänvuotisesta Helsingin Flamencofestivaalista. Tämän vuoden teemana oli Sukupolvet ja teemanmukaisesti pääesityksessä nähtiin jopa kolme Fernández-suvun jäsentä samaan aikaan lavalla: päätähtenä huipputaitava laulajatar Esperanza Fernández, perkussionistina hänen poikansa Miguelito ja erikoisvieraana Curro-isä, joka on jo äänensä lähes menettänyt mutta lauloi siitä huolimatta raastavasti.
Oma tehtäväni oli toimia taiteellisena suunnittelijana Perintö elää -illassa, jossa juhlittiin suomalaista flamenco-osaamista. Tehtävä oli antoisa, sillä siinä sai yhdistää historiallista ja taiteellista näkemystä, ja kaivaa uudestaan ihmisiä, joiden aktiivisimmat flamencovuodet ovat ainakin joissain tapauksissa jo takanapäin, mutta joilla oli vielä paljon annettavaa yleisölle – ja toisilleen. Monet heistä eivät ollet nähneet toisiaan vuosikausiin. Yleisössä oli ilahduttavan paljon sekä vanhempaa harrastajakuntaa vuosien takaa (kuten Anneli Urosen ryhmän tanssijoita sen aktiivivuosilta) että nuorempaa flamencoväkeä, ja tässä nuori viittaa etenkin flamencovuosien määrään. Moni nuorempi flamencontekijä ei ole koskaan nähnyt näitä taiteilijoita lavalla, eikä välttämättä edes ajatellut aktiivisesti sitä, minkälaista sukupolvien ketjua on jatkamassa.
Syvyyden valtameri
Esitystä valmistellessa tuli puhutta tuntikausia puhelimessa ja luettua melkoiset määrät kirjallisuutta, mutta yksi kirja jäi erityisesti mieleen, eikä sen aiheena ollut edes flamenco. Antti-Ville Kärjän ja Kai Åbergin toimittamassa kirjassa Tango Suomessa (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, 2012) lähestytään tangoa mielenkiintoisilla tavoilla ja kirja herätti ajatuksia myös flamencohistorian suhteen. Onhan tangokin muualta tullut musiikki- ja tanssilaji, joka on rantautunut tänne Pohjolaan.
Lähimpänä liippasi luonnollisesti Kai Åbergin artikkeli suomalaisesta tangosta ja romaniudesta, jossa esiintyy flamencon suhteen tuttuja ajatuksia romanieksotismista, toiseuttamisesta ja stereotypioista, mutta uskalletaan käsitellä myös haastavia aiheita kuten suhde synnynnäisen lahjakkuuden ja opiskelun välillä, johon liitetään monesti mielikuvia aitoudesta (”valmiiksi annettu”) ja epäaitoudesta, vaikka koko keskustelu liittynee romanien suhteen enemmän kulttuurirajojen rakentamiseen.
Åbergin mielenkiintoisessa luvussa mainitaan myös flamencotanssin uranuurtajana tunnettu Reima Nikkinen ja hänen roolinsa romanien folkloristisessa kulttuuriliikkeessä. Nikkisen taiteellista uraa ja flamencon historiaa tutkiskellessa minua on pitkään kiehtonut ajankohta, jolloin hän löysi flamencon – 1960-luvun lopulla eli samoihin aikoihin kuin romanit alkoivat kuuluvammin käyttää omaa ääntänsä yhteiskunnassa. Taide oli siihen kelpo väline, ja niinpä Nikkinen taiteilijana ja aktivistina toi flamencon osaksi monia romaniasioiden tilaisuuksia. Käsittääkseni kansainvälisellä tasolla on melko harvinaista, että flamenco tällä tavalla näkyy osana paikallisen romaniväestön kulttuurielämää. Folkloristisen kulttuuriliikkeen vanavedessä syntyi esimerkiksi Hortto Kaalo -yhtye ja sen vanavedessä tulivat ensimmäiset romaniväestöä edustavat tangolaulajat ja niinpä tangosta tuli romanien keskuudessa se kaikista suosituin estraditaiteen muoto.
Tango Suomessa -kirjan muihin artikkeleihin sisältyy myös muun muassa ajatuksia tangon eksotismistä ja kuinka tangon yleistyminen ja tyylien lisääntyminen on tangon sydänmailla ilmeisesti johtanut tarpeeseen erottaa aito, alkuperäinen muoto muista. Vastaavia ajatuksia voisi pohdiskella myös flamencon historian suhteen. Mainitsemassani Åbergin luvussa eräs romaniväestöä edustava tangolaulaja vastaa kysymykseen ”miksi tango?” sanoilla ”se on syvyyden valtameri, siinä on kaikki”. Kuulostaako flamencokorville tutulta?
Avainkokemuksia
Luku, jonka ei sisällöltään ensin ajattelisi liippaavan läheltä flamencoa, on Maija Kontukosken artikkeli eteläpohjalaisista tanssimuusikoista. Tämä artikkeli kuitenkin herätti mielenkiintoisia ajatuksia sukupolvista, sillä se käsittelee tanssimuusikkosukupolvia hyvin konkreettisesti, muun muassa musiikkitieteilijä Vesa Kurkelan rytmimusiikin sukupolvimallin kautta, jossa hän erottelee valssiromanssin sukupolven (1900–1910), hotjazzin ja Dallapén sukupolven (1907–1924), swingin sukupolven (1925–1946), popmusiikin sukupolven (1943–1960) ja punkmusiikin sukupolven (1958–1965).
Helsingin Flamencofestivaalin esitystä tehdessä sain kuulla monenlaisia tarinoita ja jälkeenpäin olen miettinyt juuri niitä sukupolvikokemuksia, jotka tarinoista nousevat. Yksi on aloittanut aikana, jolloin Paco de Lucíasta ei vielä tiedetty mitään, toinen taas aikana, jolloin kaikki kitaristit Suomessa palvoivat Vicente Amigoa. Millä lailla se vaikuttaa tekemiseen ja näkemykseen flamencosta lajina? Analysoidessa edellisten flamencosukupolvien tekemisiä on hyvin mielenkiintoista miettiä syvällisemmin, miltä maailma näytti silloin kun flamenco ilmestyi heidän elämäänsä ja mitkä olivat juuri heille ne merkittävimmät avainkokemukset. ”Mistä edes tiesit että flamenco oli olemassa?” on kysymys jonka olen monelle eri-ikäiselle flamencolle esittänyt, mielenkiintoisin vastauksin.
Omia flamencovuosia on tässä vaiheessa kerääntynyt lähes 25 ja olen iloinen siitä, että olen ehtinyt nähdä monenlaista, Suomessa esimerkiksi Helsingin Flamencofestivaalin perustamisen ja ensimmäisen peña-tilan tulon. Olen ehtinyt nähdä myös flamencolaulukentän nousun Suomessa – 2000-luvun alussa Antonia de Córdoba oli lähestulkoon ainoa, joka Suomessa uskalsi laulaa raastavan traagista siguiriyasta, nyt sen taitajia löytyy ainakin puoli tusinaa.
Opettajasukupolvelleni Antonio Canales tuntui olevan yksi merkittävimmistä flamencotanssin hahmoista, itseeni vaikutti vahvasti etenkin Belén Maya ja Rafaela Carrasco, jotka kävivät ahkerasti Suomessa ratkaisevina oppivuosina. Kun tiedostaa eläneensä koko flamencoelämänsä kentällä, jolla vaikuttaa Eva Yerbabuenan ja Israel Galvánin kaltaisia flamencotaiteilijoita, ei tunnu kovin yllättävältä että oman polveni flamencotanssi näyttää melko lailla erilaiselta kuin se laji, jonka Anneli Uronen ja Reima Nikkinen aikoinaan löysivät.
Yksi avainkokemus on kuitenkin vielä mainitsematta: olen iloinen siitä, että olen ehtinyt kokea flamencovuosinani internetin tulon, joka on tietysti ollut täysin mullistava asia etenkin tiedonsaannin ja vaikutteiden kulkemisen suhteen. Enää ei tarvitse lähteä Espanjaan Helsingin Flamencoyhdistyksen Letra-lehden osoitteisto kourassa, netistä löytää mitä tahansa… Muistatko muuten ensimmäisen kerran kun kävit internetissä? Minä muistan.
Tove Djupsjöbacka