Koronakevät 2020. Kuudessa viikossa elämä on muuttunut niin paljon, ettei sitä meinaa uskoa todeksi. Siivotessani vanhoja lehtiä hyllystä katselen tapahtumailmoituksia tippa linssissä. Niin paljon piti tapahtua, mitään ei tapahtunutkaan. Uutissivuilla suorastaan hätkähdän kaikkia niitä aiheita, jotka nyt ovat lähes kadonneet otsikoista – pakolaiset Kreikan rajalla, Al-Hol, perinteinen oppositiopolitiikka, ilmastokriisi, Don.. Ei, Donald Trump pysyy sentään otsikoissa, oli maailmantilanne mikä tahansa. Kalenterin sivuilla on kaikki pyyhitty yli, sen sijaan se on täytetty lapsen etäkoulun videotapaamisaikatauluilla.
Tilanne muuttuu niin nopeasti: se mitä tänään tekisi mieli kirjoittaa, tuntuu huomenna jo vanhentuneelta. Maaliskuun puolessavälissä kirjoitin kolumnin Hufvudstadsbladetiin (laulajan) sairastumispelosta ja freelancereiden hurjasta asemasta työmarkkinoilla. Nyt ei tarvitse jännittää sairastumista laulukeikan alla, koska keikkoja ei ole tiedossa. Välillä käy mielessä, että voisi pukeutua muihin kuin verkkareihin (ei voi…). Välillä muistuu mieleen äitiysloma, kun lämmittää aamukahvin jämät mikrossa. Entisestä arjesta kaipaan esimerkiksi kirjastoa, sitä vapauden tunnetta kun kiertää hyllyjä ja voi napata niiltä mitä tahansa ja löytää uusia maailmoja.
Näen uutiskuvaa tutuista paikoista, enkä pääse käymään sen enempää Porvoossa kuin Sevillassakaan. Facebookissa jaetaan granadalaisen siivoojan kuvaama video, jossa näkyy kuuluisa Mirador de San Nicolas ja sen satumaiset näkymät kohti Alhambraa ja Sierra Nevadaa. Paikka on täysin tyhjä. Kehoni selvästi muistaa, miltä paikat tuntuvat – mietin, pääseekö oma lapsi ikinä näkemään maailmaa niin laajasti. Syntyykö virtuaalimatkailusta jälkiä kehoon? En voi tavata vanhempiani, mutta tiedän miltä Renée Flemingin tai Yannick Nézet-Seguinin olohuoneet näyttävät (kiitos Metropolitan-oopperan koti-skype-gaalakonsertin viime viikonloppuna).
Target Helsinki tekee tanssielokuvia sosiaaliseen mediaan. Tässä teemana matkailu.
Sevillan kuuluisa Feria de Abril on peruttu. Virtuaali-feriassa viehättää lähinnä äänimaisema, eri telttojen sevillanakset sekaisin.
Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, ettei meinaa jäädä aikaa surra asioita. Viime viikkona heräsin siihen, että odotetusti kesä-heinäkuun festivaalit peruttiin kauttaaltaan ja pysähdyin hetkeksi suremaan asiaa. (”Vastuullista, oikea ratkaisu”, totesivat jotkut some-äänet. No, oliko kellään edes muuta vaihtoehtoa kuin toimia näin? Toivottavasti somelynkkaajat antavat kulttuurielämälle mahdollisuuden, kun joku pikku hiljaa uskaltaa jälleen järjestää jotain.)
Maaliskuussa niin moni menetti kuukausien työt kertaheitolla että meni lähinnä sokkitilaan. Festivaalipäätöksen edessä sen sijaan oli aikaa surra vähäsen. Kaustinen, Savonlinna, Kuhmo, Pori, Porvoo, Sodankylä, Kuopio, Haapavesi, Seinäjoki, niin moni paikkakunta pysyy tänä kesänä hiljaisena. Joka kokonaisuudessa on uskomattoman monta kärsijää: festivaaliorganisaatiot, taiteilijat, ravintolapalvelut, majoittajat, paikalliset yritykset, liikenne halki Suomen, bensa-asemat ja taukopaikat ja niin edelleen…
Taide-ja kulttuurielämykset houkuttelevat festivaaleille vuosittain suuren joukon ihmisiä. Pelkästään Finland Festivalsin jäsenfestivaalien käyntimäärä 2019 oli yli 2 miljoonaa. Lähtevätkö festivaalikävijät ylipäänsä liikkeelle tänä kesänä? Vai jäävätkö kotiin tukemaan lähinnä lähikauppaa?
Suurin osa kulttuurista on siirtynyt nettiin. Tuijotan ruutua tuntikausia päivässä. Väsyttää. Ei jaksa hakea enää uusia apurahoja, en tiedä mitkä kaikki työt toteutuvat ja mitkä ei. Kukaan ei varmaan ole luovimmillaan kun yrittää vain luovia tilanteessa jotenkin.
Varmasti moni uusi käytäntö on tullut jäädäkseen. On tullut totuteltua uudenlaisiin palveluihin ja teknisiin ratkaisuihin. Kaikenlaiset striimikeikat ja nettikurssit piristävät arkeamme ja luulisi, että jotkut konseptit jäävät elämään – kunhan tekijät saavat niistä edes jonkinlaista tuloa.
Tässä pari omaa huippuhetkeäni:
– Pienen porukan Johannespassio, aloitteentekijöinä laulajat Aarne Pelkonen ja Tuomas Katajala, erityispisteet huikeista koraalitulkinnoista kuorokvartetille. Tuotanto: Yle yhteistyössä Helsingin seurakuntayhtymän kanssa. Lohtumusiikkia jos jotain.
– Antti Paalasen metsälive Pohjanmaan lumisessa metsässä, lumihiutaleet hiuksissa ja jäätyvät sormet. Tässä yhdistyy loistavasti toteutettu musiikkielämys ja edes pieni tuntuma siitä, mitä metsä voi tarkoittaa henkireikänä. Jotain suurempaa kuin intiimi striimi muusikon työhuoneelta. Tuotanto: Yle Pohjanmaa yhteistyössä Sibelius-Akatemian Seinäjoen osaston kanssa.
– Harmaan arjen katkaisi energisesti afrikkalaista musiikkia soittavan Faso Kanin koululaiskonsertti, ei voinut jäädä istumaan. Tuotanto: Konserttikeskus.
– Iloitsin myös siitä, että pääsin vihdoin mukaan Eero Hämeenniemen improvisaatiokonserttiin, johon olen pitkään suunnitellut meneväni. Konsepti on erityinen jos sen kuuntelee suorana lähetyksenä, tuntee olevansa improvisoijan esiintyjän kanssa samalla aikajanalla. Tuotanto: Keravan kirjasto- ja kulttuuripalvelut. Seuraava livekonsertti Eeron syntymäpäivänä ke 29.4. Ensimmäinen konsertti löytyy tallenteena täältä.
(Miksi mainitsen huolellisesti tuottavat tahot? Tuotannon lisäksi he ovat (toivottavasti) huolehtineet taiteilijoiden korvauksista, vaikka kuluttaja saakin nauttinut taiteesta ilmaiseksi. Hienoa!)
Parhaillaan netin kulttuuritarjonta voi yhdistää ihmisiä maantieteestä huolimatta. Lauantain tanssitunnilla mukana oli porukkaa Helsingistä Ouluun, moni iloitsi pääsevänsä tätä kautta taas rakkaan opettajan oppiin, jonka tunnit ovat tähän asti olleet ”väärällä” paikkakunnalla. Flamencomaailmassa näkee hyvin, kuinka taidelajin tosirakastajat eri puolilta maailmaa kokoontuvat yhteisten leiritulien äärelle. Espanjassa on ollut voimassa tiukka ulkonaliikkumiskielto lähes kuuden viikon ajan, joten flamenco-opettajat tepastelevat sukkasillaan kotona, striimaavat tunteja niissä olosuhteissa, lähettävät tanssillisia pähkinöitä purettavaksi ja musiikillisia terveisiä – ja selvästi riemuitsevat yhteydenotoista eri puolilta maailmaa – ”terveiset Israeliin, Brasiliaan ja Meksikoon, eläköön”! Flamencoalan henkinen ja fyysinen keskus on Espanjassa, mutta se elää hyvin pitkälti kansainvälisten markkinoiden kannattelemana. Taiteilijat liikkuvat ympäri maailmaa ja flamencoturistit hakeutuvat Espanjaan. Ala on siis vakavissa ongelmissa ja vakavien haasteiden edessä. Espanjan kulttuuriministeriö on toistaiseksi suhtautunut taiteilijoiden huoleen aika ylimalkaisesti, mikä on saanut flamencotaiteilijat ensimmäistä kertaa historiassa järjestäytymään omaksi ammattiliitokseen korottaakseen äänensä yhteiskunnassa.
Jaksakseen eteenpäin yritän itse ajatella positiivisesti, jättää välillä uutiset ja synkimmät tuomiopäivän profetiat lukematta. Elämä ei varmaan palaudu ihan ennalleen. Kansainväliset yhteistyöt jotka vaativat fyysistä läsnäoloa saavat varmaan odottaa pisimpään lähteäkseen uudestaan käyntiin. Ilmasto kuitenkin kiittää, kun lentokoneet pysyvät maassa, kaikkeen ei ole syytä palata. (Tuleepa esimerkiksi mieleen, että EU-parlamentti voisi vihdoin näyttää esimerkkiä ja lakata matkustamasta edestakaisin Strasbourgiin…) Maailma ei kuitenkaan muutu yhdessä yössä. Sitä odotellessa selailen kalenteria ja toivon, että edes osa tämän vuoden keikoista toteutuisi. Lauluääni hiljenee kun ei ole ihmisiä kenen kanssa laulaa, sitä ei mitkään acapella-apit tai virtuaalikuorot korvaa. Keho huutaa toisten ihmisten läheisyyttä ja kosketusta. Ja taidetta. Ilman taidetta ei kyllä jaksaisi. Lohtulauluja tarvitaan – ja musiikin äärellä saa myös sopivasti itkeä, kun siltä tuntuu.
Tove Djupsjöbacka
Tässä pari omaa itkuraitasuositusta:
Metropolitan-oopperan orkesterin etäsoittoa, Mascagni: Intermezzo, joht. Yannick Nézet-Seguin:
Metropolitan-oopperan alttoviulusektion kunnianosoitus kuolleelle kollegalleen, feat. Joyce di Donato, joht. Yannick Nézet-Seguin. Händel: Ombra mai fu.:
Sinfonia Lahti: Finlandia etäorkesteriversiona
Ja loppukevennys:
Jollakulla on selvästi aivan liikaa aikaa käytettävissään, tässä Thomas Tallisin 36-ääninen Spem in alium: