Muistan hyvin ensimmäisen kerran kun kuulin Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin soittavan, ahtaassa luokkahuoneessa Sibelius-Akatemian P-talolla. Olin haastatellut bändin johtajaa Petri Praudaa ruokalassa ja pääsin sitten seuraamaan treenejä kärpäsenä katossa. Vastaperustettu yhtye treenasi Praudan säveltämää kappaletta Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme), josta tuli sittemmin yhtyeen suuria hittejä. Paljon muuta en treeneistä muista kuin että Kirsi Ojalaa ohjeistettiin soittamaan alun huilusooloa suoraan omasta elämästä. Ja upeasti hän sen soittikin.
Haastattelun ja vierailun tuloksena oli artikkeli Pelimanni-lehdessä 2/2011 (nyk. Kansanmusiikki), samalla otsikolla kuin tämäkin juttu – ”joskus enemmän on vain enemmän”, totesi Prauda kyseisessä haastattelussa. Kaivoin jutun uudestaan esille tätä tekstiä kirjoittaessa. Siinä orkesterin perustanut ja sitä vuoteen 2018 johtanut Prauda kertoo taustoista kuten tänä syksynä soitetun 10-vuotiskonsertin juonnoissakin – että orkesterin tausta oli varsin kolme eri kansanmusiikkiorkesteria yhdistänyt EU-projekti.
Jos jokin yllättää omaa juttuani lukiessa, niin kysymykseni ”Miten Folk big band sitten eroaa esimerkiksi pelimannien yhteissoitosta tai näppäritoiminnasta? Kyseessä on tietysti musiikin ammattiopiskelijat, jolloin tekniikka taipuu monenlaiseen.” 10 vuotta myöhemmin vertailukohdat tuntuvat jotenkin erikoisilta ja täysin turhilta. Folk Big Band -estetiikka on lyönyt itsensä läpi. Ja se toimii kuin häkä.
Suurta muusikkojoukkoa katsoessa soitto tuntuu virtaavan luonnollisesti. Kukaan ei liidaa, samaan aikaan kaikki liidaavat. Se vaatii herkkyyttä ja kamarimusiikillista otetta, mutta myös aktiivisuutta – ei voi piiloutua takapulttiin, jokainen vie musiikkia eteenpäin. Väripaletti on laaja mutta eri soittimille suodaan tilaa, niin että myös hiljaiset sävyt pääsee oikeuksiinsa.
Folk Big Bandin johtajana toimii nykyään Roope Aarnio ja hänen lisäkseen joukko oppiaineen opettajia soittavat mukana, toimien samalla bändin runkona. Koskaan ei nimittäin tiedä, millaisia opiskelijoita Sibelius-Akatemian kansanmusiikin oppiaineessa milloinkin opiskelee – yhtye elää ja muuttuu sen mukaan, välillä rajustikin. 10-vuotiskonserttia katsoessa tuijotan etenkin massiivista viulusektiota – yksi, kaksi, kolme… kymmenen viulistia, lisäksi sello ja kaksi kontrabasso. Takana on ollut myös hyvin viuluköyhiä vuosia. Heterogeeninen ja samalla kiehtova sektio on kansanomaiset puhaltimet, jotka eivät istu mihinkään valmiiseen muottiin mutta tarjoavat jännittäviä lisävärejä soittimistosta riippuen.
Laulajien joukko on kaikista eniten framilla, mikä on tosin hyvää harjoitusta työelämää ajatellen. FBB:ssä laulajilla on mahdollisuus rakentaa hyvässä ja turvallisessa porukassa aktiivista, fyysistä esiintymistä, samaan aikaan kuin sovitukset antavat laulajille hyvin monipuolisen kattauksen erilaisia rooleja solistisesta laulusta rallatteluun, loitsimiseen ja diskotunnelman nostattamiseen.
Voiko muuta kuin diggailla tätä kansanmusiikin koulutuksen lippulaivaa ja sen taitoa ja energiaa? Tänään se tuntuu itsestään selvältä, mutta koko konseptin takana on hyvin paljon työtä ja syvällistä ajattelua siitä, miten kansanmuusikko ylipäätään voi toimia orkesterin osana. Petri Prauda kiteytti sen hyvin 10-vuotiskonsertin välispiikissä: jokainen orkesterin jäsen voi säveltää, sovittaa, improvisoida, toimia liiderinä tai solistina.
Näin korona-aikaan (toivottavasti kohti post-korona-aikaa) erityisesti soiton kehollisuus pistää silmään – jos jotain on tullut puolentoista vuoden aikana opittua niin sen, että olemme kaikki kehollisia olentoja ja saamme paljon informaatiota suoraan toisien ihmisten kehojen kautta. Toinen ajatus, joka nousee FBB:n musisointia katsellessa on se, että tämä on menestystarina, mutta yhteisöllinen sellainen – aikana jolloin joka suunnasta tuputetaan tarinoita menestyksekkäistä yksilöistä.
Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin taivalta alusta alkaen seuranneena nautin uusista ja vanhoista kappaleessa (ja pyyhin kyyneleen Kaivantomiehen laulun modulaation kohdalla, aina). FBB tuo kauniisti yhteen kansanmusiikin opiskelijat ja innostaa toivottavasti heitä jatkamaan matkaansa alalla. Pitkästä aikaa näen rivissä enemmän tuntemattomia kuin tuttuja kasvoja ja mietin, mitä kaikkea uudet tuttavuudet tulevatkaan meille vielä tarjoamaan musiikin saralla. Kuten Laulu Suomessa -kappaleessa todetaan: ”Väinämöisen kanteleita täällä tehdään uusia”.
Onnea Folk Big Band!
Tove Djupsjöbacka
Syyskuun 10-vuotiskonsertti on katsottavissa vielä tämän vuoden loppuun asti:
J-P Piirainen: Katrilli toisesta elämästä v. 2019, tyylikäs video tanssijoiden kera:
Paimendisco FBB:n ensimmäisen levyn julkkarikonsertissa v. 2014, menoa ja meininkiä:
Välähdys EU-projektista jonka yhteydessä orkesteri perustettiin, kolme orkesteria samalla lavalla v. 2012:
Petri Prauda: Laulu Suomessa esitettiin myös Pekka Haaviston presidenttikampanjan osana v. 2012: