Huhtikuu oli tanssinystävän juhlaa. Huhtikuun lopulla vietettiin kansainvälisen tanssin päivää, mikä aktivoi tanssijat kaikenlaisiin videotervehdyksiin eri puolilta maailmaa. Yle Teema puolestaan vietti huhtikuussa tanssikuukautta.
Omista Yle Teema -suosikeistani yksi on ehdottomasti stepin historiasta kertova dokumenttielokuva American Tap (ohjannut Mark Wilkinson, 2018) – tätä kirjoittaessani enää 8 päivää Areenassa – katso siis heti! Elokuva kiehtoi minua niin tanssin, musiikin kuin historian ystävänä. Stepin historia peilautuu Yhdysvaltojen historiaan ja kaikkiin sen käänteisiin orjakaupasta sota-aikana määrättyyn kabareeveroon, ja jazzmusiikin kehitys kulkee sen kanssa käsi kädessä. Tämän elokuvan jälkeen on hyvin paljon monipuolisempi näkemys siitä, mitä kaikkea steppi on ollut ja mitä se voi olla. Esimerkiksi tietoisuus lajin kaksijakoisuudesta (rhythm tap/Broadway tap ja jo aiemmin buck and wing/cakewalk) auttaa avaamaan silmät sille mitä kaikkea tanssilaji voi olla. Oikeastaan ihan mitä vain, kun katsoo nykytekijöiden tuotoksia jotka ulottuvat jammailusta muusikoiden kanssa näyttämötanssiteoksiin.
Steppi ei siis ole pelkkää Fred Astairea. Kuten kriitikko Brian Sebert toteaa osuvasti elokuvassa: ”Steppitanssilla on kaksi taakkaa kannettavanaan. Toisaalta sillä on loistelias historia Amerikan populaarikulttuurin keskipisteenä. – – Toisaalta siitä muistetaan usein vain menneisyys, jos sitäkään.” (Taakasta huolimatta, jos et hymyile katsoessasi tätä Nicholas Brothersin Jumpin’ Jive -tykitystä, saatan huolestua…)
Stepin historialliset juuret ulottuvat afrikkalaisiin rumpupiireihin ja vapaakirkkoihin, mutta myös irlantilaisiin ja englantilaisiin tansseihin. Satamakaupunki New Orleans, jossa ei kielletty orjien rummuttamista, oli myös tärkeä. Itselleni uutta olivat maan vahvat anti-irlantilaisasenteet 1800-luvulla, kun irlantilaiset lähtivät suurin joukoin Irlannin nälänhätää pakoon. Tämä sai irlantilaiset ja afroamerikkalaiset kohtaamaan, millä oli stepin syntymiselle suuri vaikutus.
American Tap ei pelkää tuoda esille näitä Yhdysvaltojen historian rankkoja aiheita, orjuuden lisäksi esimerkiksi minstrel-esitykset blackface-stereotypisointeineen. Naisasiakin mainitaan, afroamerikkalaiset naissteppaajat ovat jääneet kautta historian valitettavan tuntemattomiksi verrattuna valkoisiin elokuvatähtisteppaajiin.
Elokuvalla on ollut suuri merkitys monelle taidelajille, vaikka se toisaalta vaikuttaa joskus hyvinkin voimakkaasti mielikuviimme, mikä saattaa sulkea taidelajit karsinoihin. Vanhoja elokuvia katsoessa tuntuu huikealta, että niiden musiikki- ja tanssikohtauksiin satsattiin niin paljon. Katsoessa yllä linkitettyä kohtausta elokuvasta Little Colonel (1935) ei nykykatsojana välttämättä tule mieleen, että Bill Bojangles Robinsonin ja kultakutri Shirley Templen esiintyminen rinnakkain oli aikanaan rotunäkökulmasta mullistava.
Dokumenttielokuva seuraa kehitystä nykyaikaan asti. Politiikka on useamman otteeseen vetänyt tanssilajilta maton alta. Toisen maailmansodan lopulla kabareeveroa nostettiin viidestä prosentista 30 prosenttiin, mikä käytännössä johti tuhansien tanssijoiden työttömyyteen, kun monet viihdelaitokset joutuivat sulkemaan ovensa. Kulttuurin rahoituksen raju leikkaaminen 1980-luvulla katkaisi steppibuumin ja isojen esiintyjäryhmien kansainväliset kiertueet. Myös myöhemmin steppi on lyönyt kättä elokuvan ja Broadwayn kanssa.
American Tap -elokuvan näkökulma on tietysti Yhdysvallat, joten stepin historia maan ulkopuolella on rajattu pois. Herää tietysti kysymys siitä, mitä stepille kuuluu Yhdysvaltojen ulkopuolella, mitä se siellä peilaa, millaisia muotoja se siellä saa? No, ainakin tämä Sarah Reichin ja Postmodern Jukeboxin steppihistoriaa peilavaan videoon on päässyt mukaan suomalainen kansallisaarre Sandstorm.
Aivan erilainen, mutta myös sykähdyttävä dokumenttielokuva Yle Areenan valikoimassa on koreografi Ohad Naharinista kertova Mr. Gaga (Heymann Brothers Films, 2015). Naharin kertoo tässä käytännössä koko elämäntarinansa, samalla kun verbalisoi hienosti perusajatuksiaan tanssista. Mukana on tietenkin toinen toistaan sykähdyttävämpiä tanssipätkiä. Ne on leikattu taitavasti tarinaa kuvittamaan, mikä saa minut välillä nostamaan kulmakarvojani – tavallaan se johtaa siihen, että teosotteet lukee turhankin omaelämänkerrallisesti, mutta toisaalta se muistuttaa meitä siitä, miten elämän aikana hankitut kokemukset näkyvät kaikessa mitä teemme.
(Last Work -teos löytyy tätä kirjoittaessa vielä kokonaisuudessaan Yle Areenasta. )
Naharin kantaa kehossaan kaikkea kokemaansa: onnelliset lapsuusvuodet kibbutzilla, vuodet Israelin armeijan viihdytysjoukoissa, välillä keskellä sodankäyntiä, vuodet New Yorkissa nuorena ja kokemattomana. Elokuvantekijät ovat päässeet käsiksi melkoisiin aarteisiin, koska videomateriaalia löytyy tasaisesti Naharinin koko elämästä.
Naharinin puheääni on lempeä ja miellyttävä ja laukoo viisauksia, samalla kun elokuva peilaa hänen tahdonvoimaansa ja tiettyä jääräpäisyyttä. ”Ei. Ei. Ei. Ei noin. Ei”. Dokumenttielokuvassa hän kertoo, ettei enää erota koreografiaa tanssijan tulkinnasta, ne ovat sama asia. Vaikka hän on vaativa, hän näyttää itse tanssin lisäksi rakastavan tanssijoita – hän valitsee itseään kiinnostavia tanssijoita. Hän seuraa koetanssia ja kommentoi: oikeanlainen mielikuvitus, runoilija, hän koskettaa minua. Jaksot, jossa hän harjoituttaa ja antaa mielikuvia ovat hyvin mielenkiintoisia: Kuvittele, että lyöt suurella vasaralla naulaa ja että jonkun elämä riippuu siitä. Liiottele tunnetta sisälläsi mutta älä liiku niin paljon. Selkeästikin hän on vuosien varrella kehittynyt paljon verbalisoinnissa.
Mr. Gaga -elokuvassa kerrotaan myös, miten hänestä tuli kotimaassaan Israelissa kulttuurisankari, kun hän tanssijoidensa tukemana ei suostunut alistumaan vaatimuksille, että hänen johtamansa Batsheva Dance Company vaihtaisi uskonnollisia ihmisiä loukkaavaa (alusvaate)puvustustaan esiintyessään Israelin valtion 50-vuotisjuhlallisuuksissa. Tämä on hyvä muistutus taiteesta ja politiikasta meidän ajassamme – voi tuntua pieneltä asialta suostua tällaiseen, mutta mikä onkaan seuraava vaatimus? Massiiviset mielenosoitukset tanssiryhmän puolesta saa kyyneleet silmiin.
Ne Naharinin teokset, jotka itse olen nähnyt näyttämöllä on tehnyt vaikutuksen. Elokuvan kuluessa mietin, miksi. Hänen teoksensa ovat toisaalta rajuja, toisaalta runollisia. Välillä pidättää henkeään, kun inhimillisyys näyttäytyy herkkänä ja aistillisena, välillä liike on äärimmäisen fyysistä ja katsojanakin tekee mieli tanssia ja huutaa. Rajua ja rytmistä edustaa kuuluisa ”tuolitanssi” Echad Mi Yodea, joka oli hänen läpimurtonsa Batsheva Dance Companyn johtajana vuonna 1990 – alku oli hankalaa, vasta 13. esityksen kohdalla yleisö tuli (en voi olla miettimättä, kuinka moni tanssiteos tänään pääsee näyttämölle edes 13 kertaa). Tämä numero (ja tietysti muitakin Naharinin koreografioita) on nähty lähes kaikkien maailman merkittävien tanssiryhmien ohjelmistossa (myös Suomen Kansallisbaletissa). Klassikko kestää edelleen. Hepreankielinen vuorolaulun laulaa muuten koreografi itse.
”Vien tanssia takaisin lähemmäs eläintä, joka olemme”, Naharin sanoo. Alusta asti hänen työssään näkyy myös pyrkimys nähdä miehet ja naiset ennen kaikkea ihmisinä ja yksilöinä – puhdas liike on sukupuolen yläpuolella. Se on tanssimaailmassa tervetullut näkemys. Dokumenttielokuvassa kuvataan nuorta Naharinia, joka oli 70-80-luvun New Yorkissa poikkeus – miestanssija, joka ei ollut yhtään macho vaan liikkui naisellisemmin, ”Välimerellisen taipuisalla selkärangalla”.
Mr. Gaga esittelee tanssin hyvin inhimillisenä ja tietyllä tavalla yksinkertaisena asiana. Jokainen voi saada yhteyden fyysiseen tuntemukseen, sanoo Naharin. Kyyneleet nousevat uudestaan silmiin, kun tanssijat vierailevat sairaiden lasten luona – tanssii heidän kanssaan, koskettaa heitä (varsinkin korona-aikana, kun kosketus arjessa on hyvin vähissä).
Joskus nykytanssi koetaan vaikeana ja elitistisenä, monesti syyttä – antaa tanssin vain viedä. Koreografi Jiri Kyliánin mukaan abstraktia tanssia ei ole olemassakaan, koska lavalla on aina ihminen. Naharin antaa lavalla olevan ihmisen koko ajan kertoa tarinaa. Se on lumoavaa.
Korona-aikana tanssi on tullut ainakin omalle ruudulleni videomuodossa enemmän kuin koskaan. Yksi toivomani seuraus tästä olisi, ettei tanssia koettaisi vaikeana tai elitistisenä. Jokainen voi tanssia. Tanssi voi tapahtua kotisohvalla, laittaessa ruokaa, lasten kanssa, puistossa, missä vain, se ei tapahdu ainoastaan näyttämöillä ja parrasvaloissa. Eikä tanssin tarvitse lähteä liikkeelle tanssilajikarsinoista tai ohjatusta toiminnasta – jokainen on vapaa liikuttaa kehoaan haluamallaan tavallaan ja nauttimaan siitä. Taidanpa tanssahdella hetken hellan äärellä ruokaa laittaessa.
Koska, kuten Vesalakin toteaa: Me tanssitaan liian vähän.
Mietin, miten voisin tuoda iloa näihin erikoisiin aikoihin. Tanssilla on tutkitusti monia positiivisia terveysvaikutuksia psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin. Haastoin ihmisiä tanssimaan Paula Vesalan Me tanssitaan liian vähän -biisin tahtiin. Tässä lopputulos! pic.twitter.com/4QtNneBkYM
— Jaana Nurminen (@jaana_nurminen) April 29, 2020
Kansallisbaletin tanssijoiden tervehdys kotioloista:
Polokkarit-kansantanssiryhmän kokoama Poikkeustilapolkka
Ballet Nacional de Españan tanssijoiden tervehdys kotioloista:
Pohjoismaiset flamencot tanssivat niin laitureilla kuin moottoritien kupeessa (itse mukana kotipuutarhastani):